— Minkä niin?
Bernardine kysäisi niin kiihkeästi, että Juro Herra katsahti häneen ja näki, kuinka kuihtunut ja väsynyt hän oli kasvoiltansa. Sanat, jotka hän oli lausumaisillaan, kuolivat hänen huulilleen.
— Katsokaas, mitenkä nuo pöllöt tuolla laskevat mäkeä kelkoillaan, — virkkoi hän äkisti. — Osaisitteko te huvitella tuolla lailla? Se tekisi teille hyvää.
— Kyllä osaisin, — vastasi Bernardine — mutta ei siitä minulle mitään huvia olisi.
Hän pysähtyi katselemaan kelkkain kiitelemistä. Juro Herra läksi kulkemaan yksinäistä tietään. Siellä hän astui, hyljätty olento, kasvot ilmettä vailla, esiintymiselleen niin käsittämätön.
Hän oli elellyt Petershofissa lähes seitsemän vuotta ja oli, kuten moni muukin, pakotettu jatkamaan oloansa siellä, jos mieli jatkaa oloansa maailmassa. Ei hänellä kaiketikaan ollut erityistä halua pitkittää huojuvaa olemustansa, mutta henkensä säilyttäminen oli hänelle velvollisuutta äitiänsä kohtaan. Ja tämä velvollisuuden ja kiintymyksen tuikahteleva liekki oli ainoa jäljelle jäänyt palanen lämpöä siinä sydämessä, jonka heikko terveys ja särkyneet toiveet olivat melkein jääksi kohmetuttaneet. Moralistit sanovat kärsimyksen jalostavan ihmistä ja vastusten oikean käsittämisen edistävän kauniin karakterin muodostumista. Mutta tällainen riippuu suurissa määrin siitä, millainen kukin on alkujaan ollut luonteeltaan. Varmaa on, ett'ei kärsimys ollut jalostanut Robert Allitsenin mieltä, pettymykset eivät olleet luoneet lempeyttä hänen personaansa. Liikanimi Juro Herra oli kohdalleen osattu, ja hän omistikin sen voiton-ilolla, hiljaisella mielihyvällä.
Petershofissa oli niitäkin, jotka olivat taipuvaisia uskomaan muutamia perättömiä huhuja hänen hyväntahtoisuudestaan. Kerrottiin hänen usein hoidelleen kärsiviä ja kuolevia apeassa Petershofissa, ja niin hellällä huolella kuin rakastava äiti auttaneen heitä ottamaan jäähyväiset tästä elämästä. Mutta nämä olivat pelkkiä huhuja vaan, eikä Robert Allitsenin tavallisessa käytöksessä ollut mitään, joka olisi todeksi vahvistanut moisia juttuja. Ne lyhytjärkiset ihmiset, jotka yhä uudistelivat moisia perättömiä kertomuksia, vetääkseen vaan huomiota puoleensa, joutuivatkin pian naurun alaisiksi, ja heidät saatiin vaikenemaan. Ja niin pysyi Juro Herra yhä edelleen Jurona Herrana, eikä hän epäystävällisen miehen kirjoista päässyt.
Hän eleli elämäänsä erikseen muista. Enin osa hänen aikaansa kului valokuvauksessa ja mikroskopillisissa sekä kemiallisissa tutkimuksissa. Hänen valokuviansa pidettiin mitä parhaimpina, ei siitä syystä, että hän olisi nimenomaa näytellyt niitä kellenkään, mutta hän lähetti tavallisesti näytteitä kuvistansa kuukauslehteen "Monthly Photograph Portfolio", ja siitä tuli hänen taitavuutensa tunnetuksi.
Jonakin kauniina päivänä saattoi hänet nähdä samoilemassa ympäristöllä, mukanaan valokuvauskone ja seurassaan koditon koira, joka katseli ympärilleen melkein yhtä välinpitämättömästi kuin hänen valioystävänsäkin. Kumpikaan ei ollut tietääkseenkään toisestansa. Allitsen ei osoittanut koiralle suurempaa sydämellisyyttä kuin Kurhausin vieraillekaan eikä koira ollut ystävällisempi Robert Allitsenille kuin kenellekään muulle Petershofissa.
Mutta kas he olivat jotakin toisillensa, ja tämä "jotain" on sellaista selittämätöntä, johon mahtuu kaikenlaatuinen kiintymys.