Hänellä ei ollut ystäviä Petershofissa, eikä niitä nähtävästi ollut muuallakaan. Ei hänelle kukaan kirjoittanut, paitsi hänen vanhaa äitiänsä. Sanomalehtensä hän sai jonkun toimiston kautta.

Aterioilla hän luki alati. Silloin tällöin hän kumminkin puhui jonkun sanan Bernardinen kera, joka oli hänen lähin naapurinsa. Ei hänen mieleensä milloinkaan johtunut sanoa hyvää huomenta tahi tervehtiä millään tavalla. Kerran lunchin (aamiaispäivällisten) aikana hän kumminkin vaivasi itseänsä sen verran, että kumartui ja otti ylös Bernardine Holmen shaalin, joka jo kolmatta kertaa oli pudonnut lattialle.

— En minä milloinkaan ole nähnyt nais-eläjän pitävän shaaliansa niin huolimattomasti kuin te, - virkkoi hän. — Teillä ei näy olevan siitä minkäänlaista käsitystä.

Hänen kohtelunsa oli aina juroa. Jokaisella oli hänestä valittamista. Jokainen hänestä aina valittikin. Ei kukaan ollut kuullut hänen nauravan. Pari kertaa oli hänen nähty vetävän suunsa hymyyn sen johdosta, että ihmiset puhuivat niin suurella luottamuksella paranemisestansa. Se oli kaunis myhäys ja olisi ansainnut paremmankin syyn. Tuommoinen myhäys pani monenkin kummastellen miettimään, millainen lie Juro Herra ollutkaan, ennenkuin kivulloisuus oli sulkenut hänet pois toimeliaan elämän pyrinnöistä. Oliko hän onnellinen vai onneton? Sitä ei tiennyt kukaan. Hän ei ilmaissut merkkiäkään tilastansa, ei puoleen, ei toiseen. Huonovointiselta hän aina näytti, mutta ei olisi kukaan voinut sanoa hänen tulleen heikommaksikaan. Ei kukaan ollut kuullut hänen koskaan, pienimmällä viittauksellakaan, mainitsevan terveydestänsä. Hän ei "suitsuttanut" koskaan lämpömittariansa yleisölle, ja tämä oli sitä merkillisempää hotellissa, jossa ihmiset tuon tuostakin saattoivat keskeyttää puhelun, sanoen: "Anteeksi, sir tahi madame, minun täytyy lähteä koettamaan lämpömäärääni. Saammehan muutaman minutin perästä jatkaa taas".

Hän ei lainannut milloinkaan sanomalehtiänsä tai kirjojansa; ei hän myös koskaan lainaksi ottanut.

Hänellä oli huone hotellin yläkerrassa. Siellä hän eleli aikojansa, keskellä kemiallisia astioitaan, tieteellisiä kirjojaan, mikroskopeineen, kameroineen. Ei hän koskaan istunut hotellin kokoushuoneissa. Hänen esiintymisessään ei ollut mitään huomiota puoleensa vetävää eikä eksentrillistä. Ei hän ollut kasvoiltaan ruma eikä kauniskaan; ei kookas eikä lyhyt; ei vaalea- eikä tummaihoinen. Hento hän oli ja heikko, melkein kumarassa. Mutta samallaisia olivat ulkomuodolleen melkein kaikki Petershofin asukkaat. Ei hänen olennossaan ollut mitään surumielistä, ei mitään runollista asua, joka niin sielun kuin ruumiinkin kärsimyksiin lyö ylevän leiman. Ilmettä vailla olivat kasvot ja ilmettä vailla silmätkin: ei kaukaisen kaipaamista, ei etäisen etsintää, ei todella mitään, joka olisi herättänyt surullista myötätuntoisuutta.

Ainoa positivinen puoli oli hänen tylyytensä. Oliko se luonnollista vai hankittua? Sitä ei voinut kukaan Petershofissa sanoa. Hän oli siellä yhä pysynyt samanlaisena, eikä ollut mitään syytä luulla hänen milloinkaan muuttuvan toisellaiseksi.

Hän oli todellakin sellainen kuin tuo jäätikkö, johon hänen huoneestaan oli niin kaunis näköala, juro kuin tuo jäätikkö, muuttumaton piirre ympäristössänsä.

Ei sitä kukaan rakastanut enempää kuin Juro Herra. Hän katseli auringon kimaltelua siinä, milloin se himmeänä kultana kuulsi, milloin tulipunaisena hehkui. Hän rakasti taivasta, kolkon harmaata tai heloittavan sinistä. Hän rakasti lumisia metsiä ja lumen vyöttämiä virtoja ja jäisiä jättiläisrakennuksia ja pitkiä kuusia, jotka kärsivällisinä huojuivat lumitaakkansa alla. Hän rakasti jäätyneitä putouksia ja kimaltelevia timantteja lumen pinnalla. Hän tiesi myös, missä kukkaset piilevät valkoisilla vuoteillansa. Hän oli todellakin auktoriteetti alppikasvien alalla. Samat hellät kädet, jotka keväällä poimivat kukkasia, nyhtivät niitä irralleen ja laskivat alastomina mikroskopin alle. Mutta ei hän heitä silti sitä vähemmän rakastanut.

Oliko hänelle tästä työstä hoivaa? Saattoiko se häntä unohtamaan, että oli ollut aika, jolloin hänessäkin oli palanut pyrkimys kohoamaan korkealle ja pääsemään aikakautensa merkkimiehiksi?