— Ja temppeli, — mikä sen nimi on?
— Ei sillä ole nimeä.
— Niinpä kutsun sen sitten Särkyneitten Sydänten temppeliksi, — sanoi
Vaeltaja.
Ja hän kääntyi ja läksi. Mutta harmaapäinen vanhus seurasi häntä.
— Veli, — sanoi hän, — et ole ensimmäinen tänne tullehia; viimeinen lienet kenties. Käy tasangoille takaisin ja kerro tasangon asukkaille, että Oikean Tiedon temppeli on aivan heidän keskellänsä; jokainen saa astua siihen, ken halajaa; ei ole sen portti edes suljettukaan. Temppeli on aina ollut siellä tasangoilla, ihan keskellä elämää ja työtä ja ponnistusta. Filosoofi saa astua sisään, ja kivenlouhija saa astua sisään. Te olette kulkeneet sen ohi joka päivä elämänne aikana. Se on yksinkertainen, kunnioitusta herättävä rakennus, toisenlainen kuin teidän komeat tuomiokirkkonne.
— Olen nähnyt lasten sen luona kisailevan, - sanoi Vaeltaja. — Lapsena siellä minäkin kisasilla kävin. Voi, jospa olisin sen tiennyt! Vaan mennyttä on mennyt.
Hän yritti nojata suureen kiveen, levähtääkseen, mutta harmaapäinen vanhus esti häntä siitä.
— Älä lepäjä, — sanoi hän. — Jos hetkenkään levähdät, et enää jaksa nousta. Ken kerrankin levähtää, se vasta väsymyksen tuntee.
— En enää mieli käydä kauemmas, — sanoi Vaeltaja. — Minun matkani on päättynyt. Lienee kulkuni harhaan käynyt, mutta päättynyt se nyt on.
— Ei, älä enää ole täällä, — pyysi vanhus. — Käännä askeleesi takaisin. Vaikka onkin oma sydämesi särkynyt, niin pelasta muitten sydämet särkymästä. Jos keitä tällä matkalla kohtaat, käännä ne takaisin. Jos ken tähän suuntaan pyrkii, pyydä häntä pysähtymään ja miettimään, kuinka mieletöntä on luulla, että Totuuden Tiedon Temppeli olisi rakennettu yksinäiselle ja vaaralliselle vuorelle. Kerro heille, että, vaikka Jumala näyttää kovalta, Hän ei kumminkaan niin kova ole. Kerro heille, ett'eivät ihanteet ole vuorenjonona, vaan heidän omia tasangoitaan, jonne heidän suuret kaupunkinsa on rakettu. Siellä heidän viljansa kasvaa, ja siellä he työtä tekevät, ken surussa, ken ilossa.