— Minä lähden, — sanoi Vaeltaja.
Ja hän läksi kulkemaan.
Mutta nyt hän oli käynyt vanhaksi ja oli väsynyt. Matka oli pitkä, ja raskaampi on kääntyä takaisin kuin lähteä matkalle. Nouseminen, mukanansa nuorteus ja elämän toivo, oli ollut vaikeata kyllä. Laskeminen, nuorteutta vailla ja ilman elämän toivoa, oli melkein mahdotonta.
Ja niinpä ei ole luultava, että Vaeltaja enää eläessään ennätti tasangoille. Mutta ennättipä hän tai oli ennättämättä, ainakin oli hän voitavansa tehnyt.
Moni Vaeltaja ei tee samoin.
VII Luku.
Bernardine.
Raikas vuori-ilma ja lämmin päivänpaiste alkoi vähitellen vaikuttaa Bernardineen, vastoin Juron Herran tuomiota. Tosin hän vieläkin näytti merkillisen raukealta ja näkyi hyvin työläästi työnteleivän eteenpäin, mutta paikka oli kumminkin hänelle sopiva, ja häntä miellytti istua auringon paisteessa ja kuunnella musikkia, jota soitteli muuan kokoonhaalittu jouhikapella. Muutamat Kurhausin vieraista, nähdessään hänen niin yksinäisenä ja raihnaisena, yrittivät olla hänelle ystävällisiä. Hän näytti aina kummeksivan sitä, kuinka ihmiset saattavat kiinnittää huomiotaan häneen. Mitä lienee ollutkaan hänessä vikoja, ei hänen mieleensä milloinkaan johtunut, että hänellä saattaisi olla mitään arvoa toisten silmissä, oli hän omissa silmissään sitten miten arvokas hyvänsä. Hän oli kiitollinen jokaisesta pienestäkin ystävällisyydestä, mutta ensi alussa oleskeli hän hyvin paljon itsekseen, haastellen enimmäkseen Juron Herran kanssa, joka, ohi mennen sanoen, kaikkien ihmeeksi ja kummaksi — oman itsensä enin kaikesta — oli niin odottamattomasti ruvennut seurustelemaan edes yhdenkään ihmisen kanssa Petershofissa.
Suuri oli uteliaisuus Bernardinen suhteen, mutta Mrs. Reffoldin tappiosta saakka ei kukaan uskaltanut käydä kyselyille. Mrs. Reffold itse koetti kartella häntä, hämärästi epäillen Bernardinen tekevän hänestä pilkkaa. Mutta — pahan-ilkisyydestäkö vai mistä — Bernardine esti nämä karttelut; hän ei milloinkaan päästänyt tuota rouvaa ohitsensa, vaihtamatta edes moniaita sanoja hänen kanssaan; ja aina hän tiedusteluillaan kääntyi Mrs. Reffoldin puoleen, tämän uskollisten seuralaisten suureksi huviksi. Aina noissa Bernardinen silmissä sittenkin jotain elähteli joka kerta kuin hän puheli Mrs. Reffoldin kanssa.
Bernardine ei kiintynyt milloinkaan kehenkään, eikä kellään ollut syytä sanoa häntä lähenteleväksi. Mutta aikaa voittain alkoi ihmisistä tuntua, ett'ei hän ollut tarpeeksikaan lähentelevä. Hän oli valmis, haastelemaan, jos ken halusi hänen kera haastella, mutta itse ei hän keskustelua milloinkaan alkanut muitten kuin Mrs. Reffoldin kanssa. Niitten mielestä, jotka häntä puhuttelivat, tuntui hän herttaiselta, sillä hänen surulliset kasvonsa myhäilivät ystävällisesti, ja surullisista silmistä haastoi lempeä myötätuntoisuus. Saattoipa joskus palanen leikkiäkin pilkistää näkyville ja nuori naurukin purskahtaa esille. Moiset puuskat ne tuntuivat oikein oudoilta.