IX Luku.
Bernardine saarnaa.
Siitä pitäin kävi Bernardine tervehtimässä Mr. Reffoldia harva se päivä. Tottumattominkin silmä olisi osannut huomata hänen tilansa pahenneen. Maria, kamarineitsyt, tiesi sen kyllä ja puheli siitä usein Bernardinen kanssa.
— Kovin on mies parka yksinään, — sanoi hän monta kertaa.
Kaikki, paitsi Mrs. Reffoldia, näkyivät huomanneen, että sairaan päivät olivat luetut. Rouva joko ei käsittänyt sitä tai ei tahtonut käsittää. Hän ei tehnyt mitään muutosta elämänsä tavoissa: rekiretket ja luisteluseurat kuuluivat päiväjärjestykseen. Hän oli vallan tyytyväinen omaan itseensä, ja hänen ihailijainsa kunnioitus oli jotain itsestäistä, asiaan kuuluvaa. Petershofin ilma oli pyörittänyt hänen päänsä, ja tunnettu asia yleensä onkin, että tämä kuuluisa ilma on omiansa karkoittamaan muutamain ihmisten mielestä kaikki tuskalliset velvollisuuden ja uhrautumisen tunteet ja kaiken muistonkin siitä, mitä varten he nimenomaa ovat Petershofiin tulleet. Kylmäverisyys ja levollisuus, joilla sellaiset ihmiset vetäytyvät pois edesvastauksestansa tai sallivat muitten kantaa sitä, olisi naurettavaa, ellei se herättäisi närkästystä: kysyttäisiin todellakin aivan erikoista tyyniluontoisuutta siltä, joka malttaisi olla ivaamatta sitä autuaallisen onnellista itsetyytyväisyyttä ja itsetajunnan puutetta, joka on niin räikeänä tuntomerkkinä kaikkein huolimattomimmilla "hoitajilla".
Mrs. Reffold ei ollut ainoa, joka oli tässä kohden syntiä tehnyt. Olisipa ollut hauska nähdä nuo yksikseen jääneet sairaat kerran kaikki kokoontuneina yhteen teekekkereihin ja kuulla heidän pitelevän hampaissaan sitä, mitenkä minkin ystävä menettelee. Ei vainkaan siitä olisi sukeutunut mitään miellyttävää ajanviettoa, mitään valiosivuja tosielämää kuvailevaan kirjaan. Tavallaan olisi niissä kumminkin ollut arvokkaita lisiä osoittamaan todellista asianlaitaa, vastakohtana ihanteelliselle. Useimmissa tapauksissa se olisi ollut verraton todistus siitä hirviöstä, jonka nimi on Laiminlyönti.
Bernardine otti tämän asian kerran puheeksi Juron Herran kanssa. Hän puhui närkästyksellä, ja Juro Herra vastasi välinpitämättömästi, olkapäitään kohautellen.
— Sattuuhan niitä sellaisia seikkoja, — sanoi hän. — Ei niiden laita ole täällä pahempi kuin muuallakaan. Asia on vaan se, että ne täällä ovat ryhmäytyneet yhteen ja iskevät meihin ankaralla voimalla. Minä puolestani olen tottunut tuollaisiin itsekkäisyyden ja laiminlyönnin ilmauksiin. Kummakseni kävisi, ellei niitä olisi olemassa. Älkää te sekautuko niihin asioihin. Jos ken on laiminlyöty, niin hän on laiminlyöty, ja siinä se. Ajatella, että te tai minä saisimme täytetyksi sen, mikä puuttuu, — se on suorastaan tuulen pieksämistä ja saattaa tarpeettomiin, epämiellyttäviin tuloksiin. Minä tiedän teidän käyvän katsomassa Mr. Reffoldia. Ottakaa varteen, mitä olen sanonut, ja lakatkaa käymästä.
— Niinhän te puhutte kuin kalvinisti, — vastasi Bernardine melkein närkästyneenä, — oman itsensä suojeleminen pohjimmaisena ajatuksena. Min'en usko teidän tarkoittavan sinne päinkään mitä sanotte.
— Armas nuori nainen, — sanoi Juro Herra, — me emme elä kultasiteisessä runokirjassa. Me elämme paperiniteisessä proosakirjassa. Olkaa järkevä. Älkää häiritkö itseänne muitten tähden. Älkää myöskään tuottako itsellenne levottomuutta, arvostelemalla ihmisiä: siitä on pelkkää rasitusta teille. Tämä saattaa vain takaisin minun ensimmäiseen ehdotukseeni: käyttäkää aikanne johonkin mielityöhön, juustomatoihin tai influentsa-basilleihin. Silloin voitte varsin huoleti sallia ihmisten olla laiminlyötyjä, yksinäisiä, kuolla pois. Silloin pidätte tuota tavallisena, luonnollisena menona.