Bernardine viittasi kädellään, ikäänkuin saadakseen häntä vaikenemaan ja sanoi:
— Välistä tuntuu, niinkuin en jaksaisi sietää teidän puheitanne. Niinpä nytkin.
— Sepä ikävää, — sanoi hän odottamattoman säveästi. Hän erosi
Bernardinesta ja läksi kulkemaan tavallista, yksinäistä kulkuansa.
Bernardine palasi kotiansa, mennäkseen sitten tervehtimään Mr.
Reffoldia.
Mr. Reffold oli kokonaan kiintynyt Bernardineen ja odotteli hartaasti hänen käyntiänsä. Hänen mielestään oli Bernardinen ääni niin lempeä ja käytös niin levollista: siinä ei ollut mitään meluavaa iloisuutta, joka olisi rasittanut hänen heikkoja hermojansa. Hän oli yksinkertainen raukka, ajatuksilleen köyhä. Surullista oli sittenkin nähdä mies paran olevan lähtemäisillään.
Hän sanoi Bernardineä "Pikku Muruksi". Hän ei tiennyt mitään soveliaampaa nimitystä. Kovin tyytyväinen hän oli, ett'ei Bernardine ollut palkattu hänen luonaan käymään. Ei kukaan osannut lukea Sporting and Dramatic News'ia ja Eraa niin hyvästi kuin hän. Joskus puheli Mr. Reffold hänen kanssaan vaimostansa. Sitä tehdessään ei hän aina valittanut, mutta palanen katkeruutta asui sittenkin hänen äänessään. Bernardine kuunteli, sanaakaan sanomatta.
— En minä poika parka paljoa vaadi, — sanoi hän kerran. - Ken paljon vaatii, ei saa mitään.
Muuta hän ei sanonut, mutta Bernardine ymmärsi, kehen hän viittasi.
Tänään, palatessansa Kurhausiin, ajatteli Bernardine yhtämittaa Mrs. Reffoldia, mietiskellen, mitenkä hänet saisi käsittämään, että hänen miehensä oli äkkiä ruvennut huononemaan. Hänen paraikaa pohtiessaan sitä, kulki hänen ohitsensa pitkä jono rekiä ja kelkkoja. Tiukusten helinä ja iloisa melu saivat hänen nostamaan silmänsä. Hän näki huvittelijain joukossa kauniin Mrs. Reffoldin.
— Jos vaan uskaltaisi puhua hänelle nyt, - virkkoi Bernardine itsekseen, — puhua kaikkien kuullen.