Hän tuli kumminkin järkevämmälle mielelle.
— Mitäpäs tämä oikeastaan minuun koskee? — virkkoi hän.
Rekiretki kulki ohitse. Ei hänen puheensa olisi sinne asti kuulunutkaan enää.
Istuessaan illemmalla Mr. Reffold'in luona, ei Bernardine maininnutkaan nähneensä hänen vaimoansa. Mr. Reffold yski paljon, näytti tavallista huonommalta ja valitti kuumetta, mutta mieluista oli hänen nähdä Bemardinea, eikä hän ollut kuullakseenkaan hänen lähdöstänsä.
— Istukaa vain, — sanoi hän. — Ei teille siitä suurta huvia ole, mutta minulle kyllä.
Rauhaton ilme oli hänen kasvoillansa, niinkuin ainakin ihmisellä, joka tahtoisi kysyä jotain hyvin tärkeätä, mutta ei uskalla ottaa puheeksi.
Vihdoin näkyi hän rohkaisevan itsensä.
— Pikku Muru, — sanoi hän heikolla, matalalla äänellä, — minulla on jotain mielessäni. Ettehän te naura sille, niin, ettehän te ole sitä laatua. Minä tiedän, että te olette älykäs ja ajattelevainen ja niin edespäin. Te voisitte puhua minulle paremmin kuin kaikki papit yhteensä. Älykäs te olette, sen minä tiedän; vaimonikin sanoo sitä. Hän sanoo, ett'ei muut kuin älykkäät naiset käytä semmoisia kenkiä ja semmoista hattua kuin te.
Bernardine naurahti.
— No niin, — sanoi hän ystävällisesti, -puhukaa vaan.