Mr. Reffold jatkoi:
— Te olette kaiketikin paljon ajatellut elämää ja kuolemaa ja sen semmoista. Min'en ole sellaisia asioita ajatellut milloinkaan. Onko se paha, Pikku Muru? Nyt se on jo myöhäistäkin; en minä voi enää ruveta ajattelemaan. Mutta puhukaa te minulle; sanokaa, mitä te ajattelette. Luuletteko te, että ihmisellä on jotain toista tilaisuutta, ollaksensa iloinen siitä, ett'ei menettele aivan kuin kylän koira tai muu elukka? Vai päättyykö kaikki tyyni tuohon yksinäiseen, pieneen hautausmaahan? En minä milloinkaan ennen vaivannut itseäni näillä ajatuksilla, mutta nyt, kun tunnen olevani niin lähellä tuota synkkää, pientä hautausmaata, — no niin, tuntuu vähän oudolta. Mitä Raamattuun tulee, en ole milloinkaan huolinut lukea sitä. Ei minusta koskaan ole juuri lukijaksi ollut, vaikka olenhan minä käynyt läpi pari kolme repäisevää romaania ja urheilukertomusta. Onko se paha, Pikku Muru?
— Mistäs minä sen tiedän? — vastasi Bernardine lempeästi. — Kukapa sen tietää toinenkaan! Ihmiset sanovat tietävänsä, mutta tuo kaikki on vaan suurta salaisuutta, pelkkää salaisuutta. Kaikki, mitä me sanomme, saattaa olla arvelua vaan. Ihmisiä on, jotka ovat menettäneet järkensä noihin arveluihin, tai on heiltä sydän niihin murtunut. Mutta salaisuutena se yhä pysyy, emmekä me osaa sitä selvittää.
— Ellette tekään muuta tiedä, Pikku Muru, niin sanokaa edes, mitä te siitä ajattelette, mutta älkää puhuko kovin oppineesti; muistakaa, ett'en minä ole kuin yksinkertainen mies raukka.
Hän näkyi hartaasti odottavan Bernardinen vastausta.
— Teidän sijassanne, — sanoi viimeksi mainittu, — en minä olisi levoton. Päättäkäähän menetellä paremmin, jos teille uusi tilaisuus tulee. Ei kukaan voi tehdä sen enempää. Näin minä ajattelen: Jumala antaa meille jokaiselle vielä toisen tilaisuuden, ja jokainen meistä koettaa olla parempi, — minä ja te ja kaikki muutkin. Sitä paitsi, elämä on kovaa. Jos Jumalaa on olemassa, jos on olemassa äly, korkeampi inhimillistä älyä, niin käsittää hän paremmin kuin me, että elämä on kovaa ja raskasta, eikä hän ole kummeksiva sitä, ettemme ole parempia, vaan sitä, ettemme ole huonompia. Tämä on ainakin minun mielipiteeni. Minä en olisi levoton teidän sijassanne. Päättäkää olla parempi, jos teille tilaisuutta suodaan, ja tyytykää siihen.
— Jos se on teidän ajatuksenne, Pikku Muru, — vastasi sairas, — niin kelpaa se vallan hyvin minullekin. Ja rukoukset ja Raamattu ja sen semmoiset, — eihän ne siinä mitä?
— Niin, minun mielestäni, — sanoi Bernardine. — Ja niin minä aina olen ajatellut. Tärkeätä on, että ihminen on laupias tuomitessaan muita eikä iske moukarina toisten virheisin. Mitä olemme me, mitä yksikään meistä, voidaksemme olla ankarat muita kohtaan?
— Eikä iske moukarina toisten virheisin, - toisti sairas verkalleen. —
Lienenkö minä milloinkaan ollut laupias tuomioissani?
— Luullakseni olette, — vastasi Bernardine.