— Tietysti. En minä luule, että te sallisitte kenenkään maksaa puolestanne, enempää kuin minunkaan tekee mieleni maksaa teidän edestänne.
Bernardine naurahti.
— Milloinka lähdetään? — kysäisi hän.
— Nyt. Hakekaa filtti ja samalla se shaali, jota te alinomaa pudottelette, ja tulkaa heti muitta mutkitta. Me olemme ulkona koko päivän. Entäs Mrs. Grundy? Me saisimme kenties hänet mukaan, jos tahdotte, mutta hänen olisi hankala istua valokuvauskoneitten välissä, enkä minä suinkaan mielisi antaa omaa paikkaani hänelle.
— Jättäkää hänet sitten kotia, — sanoi Bernardine hilpeästi.
Ja niin sitä sovittiin.
Ei kulunut neljännestuntiakaan, niin jo olivat he matkalla. Mielihyvällä nojautuen selkälautaa vastaan, nautti Bernardine täysin henkäyksin ensimmäisestä rekiretkestänsä.
Kaikki oli uutta hänen ympärillään: nopea kulku raikkaassa ilmassa; ei edes tuntenut olevansa liikkeessä; unisina kilisivät tiukuset hevosten kaulassa; ääneti liukui reki lumista tietä pitkin.
Näinä viikkoina ei hän ollut tiennyt mitään maaseudusta, ja nyt hän oli itse saapunut keijukaisten lumiseen maahan, josta Juro Herra oli hänelle niin usein puhunut. Ylt'ympärillä laajat alat lumen verhossa, lumen niin valkoisen, ett'ei valkoisempaa missään voi nähdä, ja sen pinnalla kimalteli säihkyviä jalokiviä, lukuisampia kuin meren santa. Pitkät hongat kantoivat kärsivällisesti lumitaakkaansa; toiset, vähemmin kärsivälliset, olivat pudistaneet päältään, mitä taivas oli heidän kannettavakseen sälyttänyt. Ja nuo vuorivirrat, jotka vastenmielisesti juoksivat jääverhoisten kallioitten yli, ja nuo jäiset jättiläiskirkot, jotka olivat jääpuikoista nousseet kallioitten rinnalle!
Ja kaikkialla yhtä hiljaista. Ei kuulunut muuta kuin tiukusten helähtelyä.