Vuorilla omituisia rakennuksia: tuolla pelkkiä halkovajoja, täällä taas farmeja, maalaisten asuntoja. Toiset tumman ruskeita, vanhuuttaan melkein mustia, toiset vaaleampia, niihin kun aurinko ei vielä ollut ennättänyt kypsyttää tummanpuhuvaa väriä. Ja kaikissa niissä jääpuikkojen muodostamia hesuja. Ihmeellinen valkoinen maailma.
Bernardinen ei pitkään aikaan tehnyt mieli puhella. Tämä ihana valkoisuus saattaa ajan pitkään käydä yksitoikkoiseksi, mutta siinä on jotain aaveenomaista, joka täyttää sielun ja tenhoaa sen. Juro Herra istui tyyneenä hänen vieressään. Pari kertaa oli hän kurottautunut suojelemaan kameraansa, reen heilahtaessa toiselle laidalle.
Jonkun ajan perästä tuli heitä vastaan hirrenvetäjiä, vanhan-aikuiset siniset mekot yllään. Augusti, kuski, ja Robert Allitsen vaihtoivat heidän kanssaan muutamia leikillisiä sanoja. Puhujain äänet ja rekien yritykset päästä toistensa ohi saivat Bernardinen jälleen puhumaan.
— En ole koskaan ennen nauttinut niin paljoa, - virkkoi hän.
— Ahaa, te olette löytänyt puhelahjanne, - sanoi Juro Herra. —
Suvaitsetteko nyt haastella hiukan? Minusta tuntuu melkein yksinäiseltä.
Tämä lausuttiin niin alakuloisella ja valittavalla äänellä, että Bernardine naurahtaen katsahti matkatoveriinsa. Juron Herran kasvoilla asui harvinaisen loistava ilme. Hän aikoi ilmeisestikin huvitella.
— Puhukaa te, — sanoi Bernardine, — ja kertokaa minulle jotain näistä seuduista.
Ja Juro Herra kertoi, muun muassa lavineistakin. Hän osasi näyttää, missä mikin lavini oli pudonnut viime vuonna. Hän keskeytti äkkiä puheensa, sanoaksensa, että Bernardine ottaisi esille päivänvarjonsa.
— En minä ota sitä vaivaa päälleni, että pitäisin sitä teille, — sanoi hän, — mutta saatanhan minä ottaa sen auki. Aurinko paistaa kovin heloittavasti tänään, ja se on haitallista silmillenne, jos ette ole varovainen. Se olisi ikävää, sillä te olette mielestäni ollut hiukan parempi viime aikoina.
— Ei tainnut olla kovin helppo teidän tehdä tätä myönnytystä.