— No niin, en minä luule teidän tulevan milloinkaan ihan terveeksi, — sanoi hän äreästi. - Te olette siksi liian paljon rasittanut itseänne. Te olette niin paljon ponnistellut, pysyäksenne hengissä, ja nyt täytyy teidän liittyä listalta poispyyhittyjen joukkoon.
— Olen todellakin vähemmin heikko nyt kuin tänne tullessani, — puhui
Bernardine, — ja tunnen olevani kaikin puolin paremmassa mielentilassa.
Olen paljon oppinut surullisessa Petershofissa.
— Min'en ole päässyt niin pitkälle, — virkkoi Juro Herra.
— Te opetatte kenties sen sijaan, — vastasi Bernardine. — Te olette opettanut minulle kaikellaista. Kertokaa nyt maalaisista. Pidättekö heistä?
— Minä rakastan heitä, — sanoi Juro Herra vilpittömästi. — Minä tunnen heidät hyvin, ja he tuntevat minut. Näettehän, että minä olen ollut näissä seuduin niin paljon ja kuljeksinut ympäri niin kauan, että hirrenvetäjätkin minut tuntevat. Ja he sallivat minun ajaa kuormillansa.
— Te ette siis ole äreä noille ihmisparoille, - sanoi Bernardine, — vaikk'en minä, se minun täytyy sanoa, osaa ajatella teitä lempeäksi. Oletteko milloinkaan ollut lempeä?
— En luule, että minua siitä milloinkaan on syytetty.
Aika kului hupaisesti. Juroa Herraa olisi tänään tuskin tuntenut entiseksi, vai oliko hän tänään juuri entistä enemmän oma itsensä? Hän näkyi olevan oikein poikamaisella tuulella. Hän laski leikkiä kaikesta ja nauroi niin monta, raikasta naurua, että se tarttui Augustiinkin, vakavaan mieheen, joka istui reen kokassa, siniset silmälasit nenällä. Bernardinen täytyi monta kertaa katsoa Robert Allitseniin, oliko se todellakin sama mies, jonka hän oli kohdannut kaksi tuntia sitten Petershofissa. Hän ei kumminkaan puhunut mitään eikä näyttänyt hämmästystään, mutta meni jo puolitiessä hänen hilpeyttänsä vastaan. Hänen mielestään ei sen hauskempaa seurakumppalia saattanut ollakaan.
Saavuttiin vihdoin Loschwitziin. Reki kulki lokaisia kujia myöten vähäiseen kylään ja pysähtyi sitten majatalon edustalle. Se oli musta, päivänpolttama, matala, viheriäiset akkunaluukut ja portaat viheriälle balkonille. Makkaroita riippui hesuina katonräystäissä; punaisia makuuvaatteita oli levitetty auringonpaisteesen; kolme kissaa leikki portailla; nuori nainen istui balkonilla neulomassa. Omituisia kirjoituksia luki siellä seinissä, ja selvästi näkyi leikattuna vuosiluku 1670.
Toisella puolen tietä istui vanha vaimo-ihminen ovensuussa kehräämässä. Hän nosti silmänsä, reen pysähdyttyä majatalon edustalle, mutta nuori nainen balkonilla neuloi neulomistaan, mitään huomaamatta.