Reipas, vanhanpuoleinen emäntä tuli ulos vieraita tervehtimään, kasvoillaan teeskentelemätön ystävällisyys. Mutta huomattuaan, ken vieras oli, kasvoi ystävällisyys kaksin verroin.
Hän pujahti ensin takaisin, huutaen:
— Liisa, Fritz, Liisa, Trüdchen! Joutukaa tänne!
Sitten hän palasi takaisin.
— Tekö, herra Allitsen! Kuinka hauskaa! Hän puisteli vieraan kättä, tervehti Bernardinea hellästi kuin äiti ja kesken puheluansa huusi tuon tuostakin: Liisa, Fritz, Trüdchen, joutukaa!
Hän innostui ja viittoili käsillään.
Koko tämän ajan istui nuori nainen yhä neulomassa, silmiään nostamatta. Hän oli ollut kaunis, mutta kasvot olivat nyt kuihtuneen näköiset, ja silmissä oli himmeä loiste, joka tietää himmentynyttä järkeä.
Äiti kuiskasi Robert Allitsenille:
— Hän ei huomaa nyt mitään; yhä hän istuu ja odottelee.
Kyyneleet kiertyivät eukon ystävällisiin silmiin.