Robert Allitsen kumartui nuoren naisen puoleen ja ojensi hänelle kätensä.
— Katarina, — sanoi hän lempeästi.
Katarina nosti silmänsä ja tunsi hänet.
Surullisissa silmissä elähti tervetulijaiset hänelle. Juro Herra istahti hänen viereensä, otti käsiinsä hänen neulomuksensa, katsellakseen, mitä hän muka oli saanut aikaan, ja puheli tyyneesti hänen kanssaan. Hän kysäisi, mitä Katarina oli tehnyt siitä pitäin, kuin Juro Herra oli hänet viimeksi kohdannut.
— Odotellut. Minä olen aina odotellut.
Robert Allitsen tiesi hänen tarkoittavan sulhastaan, joka oli kuollut lumivyöryn alle heidän hääaamunsa aattona. Siitä oli jo neljä vuotta, mutta yhä vain Katarina odotteli! Allitsen muisti häntä reippaana nuorena tyttönä, joka lauleskeli majatalossa ja iloisesti passaili vieraita hauskana, sievänä olentona. Ei kukaan osannut keittää forelleja niin hyvin kuin hän, ja monta kertaa oli hän kantanut niitä pöytään Robert Allitsenille. Ja nyt hän istui päivänpaisteessa, neuloskellen ja tuskin kertaakaan nostaen silmiänsä. Sellaista se oli hänen elämänsä.
— Katarina, — sanoi Robert Allitsen, antaessaan hänelle takaisin hänen työnsä, — muistatko, kuinka ennen keitit minulle forelleja?
Hymy elähti jälleen tytön kasvoilla. Niin, kyllä hän muisti.
— Keitätkö tänäänkin?
Päätään puistellen ryhtyi Katarina jälleen työhönsä.