Kummastellen katseli Bernardine Juroa Herraa. Hän ei olisi voinut luulla hänen käyttäytyvän niin hellästi ja lempeästi. Vanha äiti, joka seisoi Bernardinen vieressä, kuiskasi:
— Hän on ollut aina niin hyvä kaikkia meitä kohtaan; me rakastamme häntä jok'ainoa. Kun Katarina raukka joutui kihloihin neljä vuotta sitten, oli Herra Allitsen ensimmäinen, jolle me asian ilmoitimme. Hänessä on jotain merkillistä; katsokaas nyt häntä tuossa Katarinan vieressä; Katarina ei ole huomannut ketään kuukausmääriin, mutta hänet hän tuntee; katsokaas!
Samassa tulivat perheen muutkin jäsenet, Liisa, Fritz ja Trüdchen: Liisa, yhdeksäntoista vuotias tyttö, tavallinen sweitsiläistyyppi; Fritz, soma poikanen neljäntoista vuoden iässä; Trüdchen, juuri tullut koulusta, koululaukku seljässä. Heidän tervehdyksessään ei ollut mitään ujoutta. Juro Herra oli silminnähtävästi vanha, rakas ystävä, johon luotettiin, jota ei peljätty. Trüdchen kävi penkomaan hänen takkinsa taskuja ja löysi sieltä, mitä oli toivonut löytävänsäkin, makeisia, joita hän heti rupesi syömään, vallan tyytyväisenä ja mielissään. Hän myhäili ja nyykäytteli päätään Robert Allitsenille, ikäänkuin vakuuttaen hänelle, ett'ei ne makeiset pahoja olleet, ja että hän oli ylen hyvillään niistä.
— Liisa pitää huolta aamiaisesta, — sanoi vanha äiti. — Teidän pitää saada vähän lampaan kotletteja ja forelleja. Mutta ennenkuin hän käy toimeen, olisi hänellä jotain kerrottavaa teille.
— Minä olen kihloissa Hannun kanssa, — sanoi Liisa punastuen.
— Tiesinhän minä jo aikaa sitten, että sinä olet pihkaantunut Hannuun, — sanoi Juro Herra. — Se on kelpo poika, Liisa, ja minä olen iloinen, että häntä rakastat. Mutta etköhän vaan ole väliin kiusannut häntä?
Se tekee hänen hyvää, — sanoi Liisa vilkkaasti.
— Onko hän täällä tänään? — kysyi Robert Allitsen.
Liisa nyökäytti päätään.
— Sitten otan teistä valokuvan.