Heidän puhellessaan oli Katarina noussut ja lähtenyt sisään. Äiti seurasi häntä ja näki hänen menevän keittiöön.
— Tekisi mieli keittää forelleja, — sanoi Katarina hyvin tyyneesti.
Kuukausmääriin ei hän ollut tehnyt kotonansa mitään. Äiti vanhan sydän sykki ilosta.
— Katarina, lapseni armahin, — sanoi hän kuiskaten ja hyväili kivulloista tyttö raukkaansa.
Puolen tunnin kuluttua asettuivat Juro Herra ja Bernardine aterialle. Edellinen oli tilannut pullon Sassellaa ja oli juuri kaatamassa siitä laseihin, kun Katarina kantoi forellit sisään.
— Mitenkä, Katarina! — sanoi Juro Herra. - Eihän vaan lienekään nämä sinun keittämiäsi? Silloinpa ne vasta hyvältä maistuvat!
Katarina myhähti ja näytti olevan hyvillään. Sitten hän taas läksi huoneesta ulos.
Juro Herra kertoi matkatoverilleen Katarinan historian, ja puhui sellaisella hellyydellä ja myötätuntoisuudella, että Bernardinen jälleen kävi kummaksi. Hän ei virkkanut kumminkaan mitään.
— Katarina suri aina minun sairauttani, - kertoi Robert Allitsen. — Viettäessäni täällä viikkokausia, piti hän minusta erinomaista huolta. Ja se tapahtui sellaisella herttaisuudella, ett'en minä voinut siitä pahastua. Niinä aikoina oli tautini tuskallisempaa kuin pitkiin aikoihin nykyjään, ja hän sääli minua suuresti. Hän ei sietänyt kuulla minun yskivän. Minä koetin opettaa häntä olemaan vähemmin tunteellinen. Mutta hän ei ole oppinut sitä, niinkuin näette, sillä kun murhe häntä kohtasi, tunsi hän entistä syvemmin. Ja nyt näette, millainen hän on.
Heillä oli hauska ateria, ja sen jälkeen haasteli Bernardine vanhan äidin kanssa, Juron Herran sillä välin hääräillessä kameransa kanssa.