Hänet vietiin navettaan katsomaan lehmiä, ja siellä pidettiin hänelle esitelmä siitä, minkä puolesta mikin lehmä oli merkillinen: Schneewitchen, valkoinen lehmä, Kartoffelkuchen, tummanruskea, ja Röslein, kauniin kaikista. Senjälkeen katseli hän rukkia, ja vanha emäntä näytti hänelle, miten sitä poljetaan. Ennen pitkää oli Bernardinesta tullut kaikkien heidän ystävä. Katarina oli palannut työnsä ääreen ja neuloi jälleen, huomaamatta taaskaan ketään. Bernardine istahti hänen viereensä ja leikitteli kissan kanssa. Jonkun ajan perästä nosti Katarina silmänsä ja katseli hänen laihtuneita kasvojansa ja, hetken aikaa epäröityään, silitti niitä kädellään.
— Fräulein on heikko, — sanoi hän. — Jos Fräulein asuisi täällä, niin hoitaisin.
Se oli muistelmaa Katarinan menneisyydestä. Hän oli aina rakastanut kaikkia heikkoja ja kärsiväisiä.
Hänen kätensä lepäsi Bernardinen kädellä. Bernardine puristi sitä lempeällä ystävällisyydellä, ajatellen tytön mennyttä onnea ja nykyistä murhetta.
— Liisa on kihloissa, — virkkoi sairas ikäänkuin itsekseen. — He eivät sano sitä minulle, mutta minä tiedän sen. Olin minäkin kerran kihloissa.
Hän neuloi jälleen. Siinä kaikki, mitä hän puhui itsestään.
Hetken kuluttua hän virkkoi:
— Fräulein on kihloissa?
Bernardine myhähti ja puisti päätään, eikä Katarina sen enempää enää kysellytkään. Tuon tuostakin katsahti hän ylös työstään ja näkyi olevan hyvillään siitä, että Bernardine yhä istui hänen luonaan. Vihdoin tuli vanha äiti sanomaan, että kahvi oli valmista, ja Bernardine seurasi häntä vierastupaan.
Hän katseli Bernardinea tämän juodessa kahvia, ja kaasi vihdoin kupin itselleenkin.