Bernardine lupasi tulla. Hänen personassaan oli jotain, joka oli saanut puoleensa tyttö raukan luottamuksen: tuo sanaton myötätuntoisuus, tuo tyyni lempeys.
Juuri kuin he olivat lähtemäisillään, kuiskasi Steinhartin emäntä
Robert Allitsenille:
— Pitipäs minun vain pettyä! Ja minä kun niin toivoin, että te olisitte kihloissa!
August, kyytimies, siniset silmälasit nenällä, läiskäytti ruoskaansa, ja hevoset läksivät kiitämään kotia kohti.
Hetken aikaan ei reessä istujat puhuneet mitään. Bernardine muisteli päivän tapauksia, ja Juro Herra näkyi olevan syvissä mietteissä. Viimeksi mainittu katkaisi vihdoin äänettömyyden, kysäisten kumppaniltaan, mitä hän pitää hänen ystävistänsä, ja miltä hänestä näytti Sweitsiläisen kotielämä. Näin kului aika hupaisasti.
Kerran hän katsahti Bernardineen ja huomasi, että häntä paleli.
— Teillä ei ole tarpeeksi vaatteita yllänne, — virkkoi hän. — Minulla on mukana yksi liika takki. Pukekaa se päällenne; niin, niin, ilman mitään mutkia, heti paikalla. Minä tunnen tämän ilman, te ette.
Bernardine totteli ja sanoi nyt olevan mukavamman olla.
Petershofia lähestyttäessä sanoi Juro Herra:
— Vai luulivat ystävät siellä teitä minun morsiamekseni. Toivoakseni te ette pannut sitä pahaksenne.