— Miksikä niin? — vastasi Bernardine avomielisesti. — Minua vain huvitti tuo, sillä ei ole maailmassa milloinkaan ollut kahta henkilöä, jotka niin vähän olisivat rakastuneitten näköisiä kuin te ja minä.
— Eipä todellakaan, — vastasi hän, ja helpotus kuului hänen äänessään.
— Niin ett'en minä suinkaan tiedä, miksi meidän enää tarvitsee tästä sen enempää huolia, — sanoi Bernardine, saattaakseen hänet aivan entiselleen. - Min'en ole pannut pahakseni, te ette myöskään, ja sillä hyvä.
— Minun mielestäni te olette varsin järkevä nainen muutamissa suhtein, — huomautti Juro Herra hetken kuluttua. Hän oli nyt jälleen aivan iloisella mielellä ja tunsi, että hän voisi oikein kehaistakin matkatoveriansa. Hän virkkoi:
— Vaikka te olette lukenut niin paljon, niin näytte te sentään osaavan välistä punnita asioita varsin järkevästi. No niin, minä en halua tulla kihloihin teidän kanssanne, enempää kuin luullakseni tekään minun kanssani. Ja niin muodoin saatamme tyyneesti haastella tuosta asiasta, ilman mitään jännittäviä kohtauksia. Useimpain naisten kanssa se olisi mahdotonta.
— Niinpä niin, — nauroi Bernardine, — sen minä vaan tiedän, että ylen hauskaa minun on tänään ollut, ja minä kiitän teitä hyvästä seurastanne. Raitis ilma ja uudet näkemäni ovat varmaan tehneet minun hyvää.
Juron Herran vastaus oli varsin hänen tapaisensa.
— Tämä on vähimmin ikävä päivä, mitä minulla on ollut moneen kuukauteen, — virkkoi hän levollisesti.
— Sallikaa minun nyt maksaa oma osani kyydistä, — sanoi Bernardine, vetäen esiin kukkaronsa, juuri kuin oli tultu Kurhausin näkyviin.
He selvittivät välinsä.