Marian mielestä hän oli ollut kiihkeän ja oudon näköinen, mutta, niinkuin Maria perästäpäin liikutuksella sanoi, kukapa se Kurhausissa ei näyttänyt kiihkeältä ja oudolta?
— Kyllä, — sanoi Hollantilainen. — Täss' on teille viisi frankkia.
Tämäkin oli Marian mielestä jotain outoa, mutta viisi frankkia, varsinkin kun ne oli saatu noin odottamattomasti, ei ollut mikään halveksittava summa, ja Maria päätti lähettää ne äidillensä, Mütterlille, kotia, tuonne tummanruskeaan majaan Grüsh'issä.
Hän kiitti Mynheer van Vandervelt'ia ja meni kalustohuoneesen juomaan kylmää teetä, mitä Englantilaisilta oli jäänyt, ja puhdistamaan lamppuja. Sen tehtyään ja tietäessään emäntänsä olevan livertelemässä nuoren Franskalaisen kanssa, otti Maria esille kirjoitusneuvonsa ja rupesi kirjoittamaan kirjettä Mütterlillensä. Nuo maalaiset ne osaavat rakastaa toisiansa, ja muutamat osaavat sen lausuakin. Maria osasi. Ja hän kertoi äidilleen, mitenkä hän aikoo tuoda kotia vähäsen lahjoja, yhtä ja toista, mitä oli vierailta saanut.
Hän oli hyvin onnellinen kirjoittaessaan: pieni tummanruskea kotitalo se kohoili hänen mielessään.
— Voi sentään! — puheli hän, — kuinka minun on ikävä kotia!
Ja sitten hän laski kynän kädestänsä.
— Voi sentään! — huokasi hän. — Ja jos minä olisin kotona, niin olisi minun ikävä tänne. Da wo ich nicht bin, da ist das Glück. (Miss'ei minua ole, siell' on onni.)
Mariassa oli palanen filosoofia.
Äkkiä hän kuuli pistolin laukauksen ja sen jälkeen heti toisen. Hän hyökkäsi ulos kalustohuoneesta ja riensi kuulemaansa kohti. Käytävässä hän näki Wärlin. Mies näytti säikähtäneeltä ja oli pudottanut kirjeet maahan. Hän osoitti huonetta numero 54.