Se oli Hollantilaisen huone.
Apua tuli kohta. Ovi murrettiin auki, ja huoneessa nähtiin Vandervelt kuolleena. Rasia, josta hän oli ottanut pistolin, oli sohvalla. Nähtyään tuon, ymmärsi Maria olleensa tietämättään vainajan rikostoveri. Hänen hellä sydämensä täyttyi kauhulla. Muitten nostaessa ruumista ylös, painoi hän päänsä seinää vastaan ja nyyhkytti.
Se oli minun syyni, se oli minun syyni! - huusi hän. — Minähän hänelle rasian annoin. Mutta mistäs minä tiesin!
He veivät hänet pois ja koettivat häntä lohduttaa, mutta turhaan.
— Ja hän antoi minulle viisi frankkia, — nyyhkytti hän. — Minua hirvittää, ajatellessani tuota rahaa.
Ei ollut apua siitäkään, että Wärli toi hänelle kirjeen, jota Maria oli jo monta päivää ikävöinyt.
— Se on Mütterliltä se, — puheli Wärli, pistäen kirjeen hänen käteensä. — Minä annan sen mielelläni. Enkä minä ole millänikään niistä parista kirjeestä, mitä sulle olen tuonut. Hannu se kirjoittelee sulle. Hitto hänestä.
Ei auttanut mikään. Wärli läksi tiehensä, surullisesti pyöritellen kiharaista päätään, pahoilla mielin hollantilaisen kuolemasta ja pahoilla mielin Marian surun tähden. Eikä hän sinä iltana paljoa vihellellyt, tuo pieni, iloinen postiljoni.
Bernardine kuuli Marian apeasta mielentilasta ja soitti hänet luoksensa. Maria noudatti kutsua ja astui sisään ilmeisenä murheen kuvana. Hänen ystävälliset kasvonsa olivat itkusta punaiset, ja hänen puheensa oli pelkkää nyyhkytystä.
Bernardine veti tytön luokseen.