— Maria rukka, — kuiskasi hän. — Tulehan tänne ja anna hellän sydämesi kyllältänsä itkeä; se helpottaa. Istu tähän viereeni, äläkä ponnistele puhelemaan. Minä laitan sinulle teetä oikein englantilaiseen tapaan; sinun pitää juoda sitä kuumana; se tekee sinun hyvää.
Yksinkertainen sisaren-ystävyys ja hiljainen osan-otto sai Marian hetken kuluttua rauhoittumaan. Nyyhkytys lakkasi, kyynelet taukosivat vuotamasta. Maria pisti kätensä taskuun ja antoi nuo viisi frankkia Bernardinelle.
— Fräulein Holme, minä vihaan tuota rahaa, — sanoi hän. — Min'en saata milloinkaan ottaa sitä. Mitenkä minä saattaisin lähettää sen vanhalle äidilleni? Se toisi turmion tullessaan, toisi niinkin.
Tämän pulman selvitti Bernardine mestarillisella tavalla. Hän ehdotti, että Maria ostaisi sillä rahalla kukkasia vainajan kirstulle. Tämä lohdutti Mariaa enemmän kuin Bernardine olisi osannut aavistaakaan.
— Soma seppele semmoinen, läkkilevystä, - toisteli hän monta kertaa. — Minä tiedän, millainen se ostetaan. Isä vainajan haudalle laskettiin samanlainen.
Samana iltana kertoi Bernardine table d'hôtessa päivän tapauksen Jurolle Herralle. Tämä oli ollut kehittämässä valokuviansa eikä ollut kuullut mitään. Bernardinen kertomus ei näkynyt hänessä herättävän sanottavaa mielenkiintoa. Hän virkkoi ainoastaan:
— No niin, siis yhtä ihmistä vähemmän maailmassa.
— Tuollaista te puhutte tavan mukaan vain, — sanoi Bernardine tyyneesti ja jatkoi aterioimistaan, päätettyään olla enää puhelematta hänen kanssaan.
Bernardineen itseensä oli tämä surullinen tapaus tehnyt syvän vaikutuksen, eikä ollut Kurhausin vieraista enää kukaan entisellään. Monetkin kasvot, joissa tavallisesti ei ollut mitään ilmettä, osoittivat nyt säikäystä ja miettiväisyyttä. Pikku franskalainen tanssijatar oli nyt hiljainen; portugalittaret olivat nähtävästi itkeneet; jokapäiväinen saksalainen paronitar oli kokonaan masentunut; näyttelijä Belgialaisten pöydässä söi päivällistään ääneti. Sanalla sanoen, kaikkialla tuntui raskas painostus. Oliko mahdollista, ajatteli Bernardine, että Robert Allitsen on ainoa, jota tämä tapaus ei ole liikuttanut? Bernardine oli nähnyt hänet toisenlaisessa valossa siellä maalla, ystäväin joukossa, mutta lieneekö se ollut vaan hetkellinen väläys! Tuota sydämen nuoruutta, lempeyttä, herttaisuutta, joka oli Bernardinea hämmästyttänyt tuonottain heidän retkellään, ei ollut enää olemassakaan, ja se hämmästytti häntä vielä enemmän. Jurous oli palannut, vai lieneekö se koskaan ollutkaan poissa? Lemmettömyys, tylyys luonteessa olivat jälleen todistaneet olemassa-olonsa; vai eivätkö ne milloinkaan, hetkeksikään olleet väistyneet syrjään?
Nämä ajatukset risteilivät hänen päässään, hänen istuessaan pöydässä Juron Herran vieressä, joka tapansa mukaan luki sanomalehteä, tuota sanomalehteä, jota hän ei tarjonnut kellenkään koskaan. Bernardine paadutti sydämensä häntä kohtaan: ei suinkaan kivulloisuus ja pettymys välttämättömästi saata ihmistä tuollaiseen viheliäiseen välinpitämättömyyteen? Sitten katsahti hän noihin kalpeihin kasvoihin ja tuohon murtuneesen olentoon, ja hänen sydämensä suli heti. Samassa silmänräpäyksessä kuin hänen sydämensä suli, hämmästyi hän, kun Juro Herra ojensi hänelle sanomalehtensä.