— Täss'on jotakin intressanttia teille, — sanoi Juro Herra, — realismista runoudessa tai jotain sellaista mielettömyyttä. Ei teidän nyt tarvitse sitä lukea. En minä tahdo lehteä takaisin.
— Mutta tehän ette lainaa mitään muille; siinä luulossa minä olen ollut, — sanoi Bernardine, vilaisten kirjoitukseen, — vielä vähemmin luulisin teidän antavan muille.
— Antaminen ja lainaaminen eivät ole minun tapojani, — vastasi hän. — Kerran luullakseni sanoin teille, että itsekkäisyys minun mielestäni on suotavaa ja sallittua, jos kerran on tehnyt sen suuren uhrauksen.
— Kyllä, — sanoi Bernardine innokkaasti. — Olen usein ajatellut, mitä te mahdatte tarkoittaakaan sillä yhdellä suurella uhrauksella.
— Lähtekää tuonne ulos. Siellä kerron.
Bernardine meni ottamaan päällysvaatteensa ja hattunsa ja tapasi hänet odottamassa portailla. He astuivat ulos. Ilta oli ihana: taivaalla kimaltelivat tähdet, ilma oli raikas ja kylmä. Jonkun matkan päässä kuului talonpoikain jodlausta. [Sweitsiläisten omituinen livertelevä laulu. Suoni, muist.] Hotelleissa leikkiä ja iloisuutta kesken kärsimystä ja toivottomuutta. Diakonissain talossa oli Hollantilaisen ruumis. Jumalan tähdet paistoivat Jumalan taivaalla.
Robert Allitsen ja Bernardine kulkivat hetken aikaa ääneti. — No niin, — virkkoi Bernardine, — puhukaa nyt.
— Se yksi suuri uhraus, — sanoi Juro Herra, puolittain itsekseen, — se on elää elämäänsä toisen tähden, sittenkuin kaikki, mikä näyttää tekevän elämän suloiseksi, on riistetty pois, ei huvitukset, vaan velvollisuudet ja mahdollisuus saada tarmollensa toimintaa suuntaan tai toiseen, sanalla sanoen, kun elämä on pelkkää pitkällistä kuolemista. Kun tämä uhraus on tehty, silloin olkoon kaikki muu anteeksi annettua.
Hän pysähtyi hetkiseksi ja jatkoi sitten:
— Minä olen tämän uhrauksen tehnyt ja siksi arvelen suorittaneeni tehtäväni horjumatta. Olen luopunut suurimmasta, mistä voin luopua: kuolemasta. Muuta ei voine keltään vaatia.