Hän pysähtyi jälleen, ja Bernardine oli kauhusta ääneti.
— Mutta vapaus tulee vihdoin, — sanoi hän, — ja eräänä päivänä olen minäkin vapaa. Kun äitini on kuollut, olen minä vapaa. Hän on vanha. Jos olisin kuollut, olisi hänen sydämensä murtunut tai, paremmin sanoen, hän olisi tuntenut sydämensä murtuvan. Ja sehän on yhtä. Minä en tahtoisi tehdä hänelle suurempaa surua kuin se, mikä hänellä on kannettavanaan. Ja niinpä minä odottelen. Siihen kulunee kuukausia tai viikkoja tai vuosia. Mutta odotella minä osaan; ellen mitään muuta olisi oppinut, olen ainakin oppinut odottelemaan. Ja sitten…
Bernardine oli tietämättään laskenut kätensä hänen käsivarrelleen; hänen kasvoillaan kuvastui kärsimystä.
— Ja sitten? — kysyi hän melkein tuskallisella kiihkolla.
— Ja sitten minä teen niinkuin Hollantilainenkin, — vastasi Robert
Allitsen päättävästi.
Bernardinen käsi kirposi hänen käsivarrestaan.
Hän vapisi.
— Teitä viluttaa, pikku raukka — sanoi Juro Herra melkein hellästi. —
Tehän vapisette?
— Minäkö? — sanoi Bernardine vuorostaan. — Minä ajattelin vain, milloinkahan teidän vapautenne hetki lyö, ja tokkopa te käytätte sitä sillä tavalla kuin nyt aiotte.
— Mitäs siinä olisi epäilemistä? — kysäisi Juro Herra,