— Toivoisipa voivansa sitä epäillä, — virkkoi Bernardine, puoleksi kuiskaisemalla.
Juro Herra nosti silmänsä ja näki, kuinka tytön pienet kasvot olivat tuskaa täynnä.
XII Luku.
Juro Herra antaa lainaksi.
Hollantilainen haudattiin pieneen kirkkomaahan, joka antoi sairastaloa kohti. Marian seppele läkkilevystä laskettiin haudalle. Sen pituinen se.
Kurhausin vieraat toipuivat mielensä masennuksesta. Saksalainen paronitar oli pian jälleen vilkas ja jokapäiväinen; pikku tanssijatar puheli liverteli kuin ennenkin. Franskalainen markisitar, kuuluisa parisilaisissa piireissä kotoisista ansioistansa, joista hän nyt oli lähtenyt lomalle, eikä niin kovin lyhyt-aikaisellekaan, oli tullut vahvemmaksi hermoiltansa ja huvittelihe jälleen venäläisen herran seurassa. Markisitarta oli jo kolmesta hotellista pyydetty muuttamaan muuanne, mutta Kurhausin isännistä ei käynyt luuleminen, että he ottavat oikeudeksensa ruveta arvostelemaan madame'n siveellisyyttä tai epäsiveellisyyttä. Kurhausin johtokunnassa asui hyväntahtoinen suopeus ihmiskuntaa kohtaan, — sillä edellytyksellä tietysti, että tuolla ihmiskunnalla oli kukkaro.
Eikä olisi ollut yhtään hullumpaa, jos muutamat englantilaisetkin hotellit olisivat ottaneet ollaksensa yhtä suopeita. Oli näet sellainen huhu kulkemassa Englantilaisten koloniasta, että muuan kivulloinen pikku englantilainen lady [Lady (lue ledi): rouva, myös neiti. Suom. muist.], ilman mitään huomiota ansaitsevaa ulkoasussaan, luultavasti ei rikas eikä kaiketi kauniskaan, oli ottanut asuntoa yhteen Petershofin arvokkaimmista hotelleista, toivoen saavansa siellä nauttia sitä lepoa ja rauhaa, jota hänen heikko terveytensä kaipasi.
Mutta kenkään ei tiennyt, kuka tuo pikku lady oli, mistä hän oli tullut ja miksi. Hän eli aivan itseksensä ja oli kiitollinen, saadessaan, surujen murtamana, nauttia yksinäisyyden hekumaa.
Eräänä päivänä pyydettiin häntä muuttamaan pois. Hotellin isäntä oli tosin pahemmassa kuin pulassa, mutta hänen täytyi kuin täytyikin antaa perää vieraittensa vaatimuksille.
— Vieraani eivät sano tietävänsä, kuka te olette, mademoiselle, — puhui hän, — eivätkä tahdo teitä. Te olette omituista väkeä, te Englantilaiset. Mutta minkäs minä sille teen? Teillä on huokea huone ja minulle te olette outo. Muilla on kalliit asunnot, ja he tulevat tänne vuonna vuotuisaan. Käsitättehän te minun asemani. Mieleni on varsin paha.