Ja niin täytyi surullisen pikku ladyn lähteä. Näin nyt tiesi huhu.
Miten hänen sitten kävi, siitä ei ole tietoa. Se vaan tiedetään, että Kurhausin Englantilaiset koettivat saada häntä tulemaan heidän luokseen. Mutta hän oli pannut asian niin pahakseen, että läksi haikealla mielin pois.
Tämä ei olisi ollut mahdollista Kurhausissa, jossa kaikkia kohdeltiin samalla lailla, sekä niitä, joista ei mitään tiedetty, että niitä, joista paljonkin tiedettiin.
Tällainen sekalainen seurakunta ja vastakohtaiset luonteet tarjosivat tyhjentymättömän alan hupaisille huomionteoille, ja Bernardine, joka oli alkanut päivä päivältä yhä enemmän intressautua ympäristöstänsä, tunsi, että hänen olisi ollut paha mieli, jos olisi vaihtanut nykyisen asuntonsa Englantilaisten koloniaan.
Huvittava puoli tässä oli se, että Kurhausin Englantilaiset pitivät maanmiehiänsä Englantilaisten koloniassa lampaina, pikimustina karvalleen! Ja yhä hassummaksi asia kävi sen kautta, että kahta poikkeusta lukuun ottamatta — ensinnäkin Mrs. Reffoldia, joka melkein yksinomaa piti hauskaa Amerikalaisten kanssa Grand Hotelissa, ja toiseksi erästä skotlantilaista leskirouvaa, joka oli palannut Petershofiin itkemään miehensä haudalle, mutta oli jättänyt syrjään sekä surut että leskenkyynelet ja löytänyt lohdutuksensa eräässä espanjalaisessa herrasmiehessä — näitä kahta poikkeusta lukuun ottamatta, oli Kurhausin pieni englantilainen yhdyskunta jokapäiväisintä ja viattominta laatua. Muutamat heistä puuhailivat kameroineen ja juustomatoineen, niin kuin Juro Herra; toisten aika kului vielä tyystemmin huonon terveyden hoitamisessa, joko todellisen tahi luulotellun. Itsessään tuo sentään on varsin viatonta huvia ja poistaa kerrassaan ihmiseltä tilaisuuden tekemään jotain vielä pahempaa. Varsin suositeltava ajanvietto.
Bernardinen ajanvietto ei ollut kumpaakaan laatua. Tietämätöntä oli, mitä hän itsekseen teki, sillä hän ei ollut vielä noudattanut Robert Allitsenin neuvoa eikä ryhtynyt mihinkään varsinaiseen toimeen, ja se tosiasia, ett'ei hän sellaista vielä halunnut, osoitti, ett'ei hänen terveytensä vielä sallinut sitä. Luonnostaan niin älykäs ja toimekas kuin hän olikaan, tyytyi hän nyt vastaan-ottamaan, mitä hetki kulloinkin toi, ja erillaistahan se toikin: shakin peluuta ruotsalaisen professorin kanssa, ryssändominoa ryppyisen puolalaisen guvernantin kanssa, joka aina koetti pelissä vilpistellä, ja joka sieppasi vähäiset voittonsa ihan samanlaisella ahneudella, jota huomaa Monte Carlon naispuolisissa pelaajissa. - Toisin vuoroin saattoi hetki hänet kävelemään yhdessä franskalaisen tanssijattaren ja hänen puudelinsa kanssa ja haastelemaan elämän kaikkein jokapäiväisimmistä asioista. Vuosi tai pari, jopa moniaita kuukausiakin sitten olisi Bernardine halveksinut sellaisia asioita ala-arvoisina, mutta nyt ne olivat aivan kohdallaan tärkeitten asiain joukossa hänen uuden mittakaavansa jälkeen.
Muutamat luonteet oppivat vaikeammin ja hitaammin kuin toiset huomaamaan, että jokapäiväisen elämän mitättömät asiat ovat todellisuudessa tärkeitä meidän olemuksellemme, nuo mitättömät asiat, joita filosoofi, opintokammioissansa tutkistellessaan ja analysioidessaan inhimillistä luonnetta, on taipuvainen jättämään kokonaan syrjään, mutta jotka häneen, niinkuin kaikkiin muihinkin, luovat enemmän inhimillistä todellisuutta ja vähemmän abstraktionia. Ja Bernardine, työskenneltyänsä tähän asti niin sanotuissa henkisissä toimissa, pohtiessaan opintokammioitten kysymyksiä, niin tuiki arvottomia suurelle, ulkopuoliselle maailmalle, tahi suuren maailman sosialisia ratkaisuja, suuria liikkeitä ja tehtäviä, alkoi nyt käsittää, mikä merkitys tuon samaisen suuren maailman pienillä tapauksilla oikeastaan on. — Toisin vuoroin taas toi hetki hänen omia mietteitänsä, ja Bernardine huomasi alati ajattelevansa Juroa Herraa: aina haikealla mielin, aina myötätuntoisuudella ja joskus hellyydelläkin.
Juron Herran haastaessa hänelle siitä yhdestä uhrauksesta, olisi Bernardine tahtonut ympäröidä hänet rakkaudella ja hellyydellä. Juro Herra ei tiennyt tuota; muutoin hän olisi ollut lähempänä rakkautta kuin milloinkaan ennen. Bernardine oli niin paljon kärsinyt itsekin ja, heikkouden yhä kasvaessa, oli niin hartaasti halunnut päästä ruumiillisesta taakastansa, että hän koko sydämellään käsitti Juron Herran.
Lyökö hänen vapautensa hetki, ajatteli Bernardine, ja aikooko hän käyttää sitä? Joskus, ollessaan hänen kanssaan yhdessä, Bernardine katsahti häneen, nähdäkseen, olisiko hänen kasvoissansa luettavana jotain vastausta, mutta ei hän milloinkaan nähnyt niissä mitään ilmettä, ei mitään, mistä olisi voinut sitä edes aavistaa. Sen vaan Bernardine huomasi, että Juron Herran esiintymisessä oli ilmeinen muutos tapahtunut: milloin hän oli ollut tyly käytöksessään tai katkera puheessaan, koetti hän hiljaisuudessa korvata tuon, olemalla vähemmin tyly ja vähemmin katkera. Bernardine tajusi, ett'ei moinen myönnytys Juron Herran puolelta ollut niinkään vähäinen asia.
Vallankin juro oli hän ollut sinä päivänä kuin Hollantilainen haudattiin, mutta seuraavana päivänä kohtasivat he toisensa pienessä englantilaisessa kirjastossa, ja silloin ei Bernardine ensinkään hämmästynyt, huomatessaan Juron Herran olevan melkein lempeän.