Juro Herra oli sattunut valitsemaan sen kirjan, jota Bernardine oli halunnut, mutta hän luovutti sen Bernardinelle heti, ilman pienintäkään napinaa, vaikka viimeksi mainittu luulikin hänen muuttavan mielensä, ennenkuin lähtevät kirjastosta pois.
— No niin, — sanoi Juro Herra, heidän kävellessään yhdessä, — oletteko toipunut Hollantilaisen kuoleman perästä?
— Oletteko te toipunut? Sallikaa pikemmin minun tiedustaa sitä, — vastasi Bernardine. — Te olitte eilis-iltana hirveän pahalla tuulella.
— Minä voin silloin niin kurjan huonosti, - sanoi Juro Herra tyyneesti.
Se oli ensi kertaa kuin hän edes viittasikaan terveydentilaansa.
— Ei siltä, että siinä olisi mitään anteeksi pyytämistä, — jatkoi hän, — enkä minä myönnä, että ihmisen pitää ottaa lukuun, mitä muut ajattelevat, ja muutella mieltään sitä mukaa. Summa se, että minä voin varsin pahoin.
— Entäs tänään?
— Tänään olen oma itseni taas, — vastasi hän nopeasti, — tavallinen normaali minä, sanottakoon sitä sitten miksi hyvänsä. Minä nukuin hyvin ja näin unta teistä. En tahdo sanoa ajatelleeni teitä, kosk'en ollut ajatellut. Mutta unissa me olimme olevinamme lapsia ja leikkitovereita. Se on varsin kummallista, sillä lapsena minä olin yksinäni, eikä minulla milloinkaan ollut leikkitovereita.
— Yksinäni olin minäkin, — sanoi Bernardine.
— Yksinään ne ovat kaikki muutkin, mutta kaikki eivät sitä tiedä.