— Mutta välistä tuo tieto tulee, tulee kuin ilmestys ikään, — sanoi Bernardine, — ja silloin käsitämme olevamme todellakin yksin, eikä ylety yksikään meitä auttamaan ja lohduttamaan. Silloin tulee ajatelleeksi sitäkin, kuinka kykenemättömiä me olemme lausumaan ajatuksiamme. Kun te olette tahtonut julkilausua jotain aina sisimmistänne, - ettekö ole silloin huomannut kuulijanne kasvoilla tuota ilmettä, joka selvästi osoittaa, ett'ei hän teitä ymmärrä, ja joka viskaa teidät takaisin omaan itseenne? Sellaisina hetkinä sydän tuntee oman yksinäisyytensä.
Robert Allitsen katsahti häneen.
— Kuulkaas, — sanoi hän sitten; — te ajattelette välistä varsin näppärästi. Te olette niin muodoin tuntenut tuota yksinäisyyttä, niinkö?
— Enköhän! — vastasi Bernardine. — Mutta samoinhan tuntee suurin osa ihmisistä.
— Suokaa anteeksi, — tokaisi toinen, — suurin osa ihmisiä ei ajattele eikä tunne; elleiväthän ajattele, että heitä kivistää. Sen he tuntevat.
— Minun luullakseni ajatellaan ja tunnetaan maailmassa paljoa enemmän kuin yleensä uskoisikaan.
— No niin, — virkkoi Juro Herra, — min'en nyt rupea tuolla itseäni vaivaamaan. Mutta tehän keskeytitte minun uneni. Teillä on sellainen harmittava tapa.
— Suokaa anteeksi. Kertokaahan nyt.
— Me olimme olevinamme lapsia ja leikkitovereita, — jatkoi hän. — Emme olleet ensinkään onnellisia, mutta leikkitovereita me silti olimme. Me riitelimme jos mistä. Te olitte juro, minä ilkeä. Kiivaimmin kiisteltiin joulukuusesta. Ja kummallista se on sekin: min'en ole joulukuusta milloinkaan nähnyt.
— Ja sitten? — kysäisi Bernardine, kun toinen pysähtyi hetkiseksi. — Te kerrotte niin pitkäveteisesti.