Teen jälkeen ruvettiin tarkastamaan uutta kameraa, ja Robert Allitsen näytti kaikki uusimmat parannukset siinä. Ei hän näkynyt kovinkaan korkealle arvaavan vieraansa älyä, sillä hän selitti kaikki pienimmätkin seikat, niinkuin olisi hän puhunut lapselle, kunnes Bernardine viimeinkin menetti malttinsa.
— Ei teidän tarvitse selitellä niin juurta jaksain, — virkkoi hän. — On minulla sentään jonkun verran ymmärrystä, vaikka te ette näy huomaavan sitä.
Juro Herra katsahti häneen, niinkuin on tapana katsahtaa kiukkuiseen lapseen.
— Tehkää hyvin, älkää keskeyttäkö minua, - vastasi hän lempeästi. — Tepä vasta olette mahtava! Ja niin levoton! Millainen te mahdoitte ennen sairastumistanne ollakaan?
Mutta Juro Herra otti sittenkin viittauksen varteen eikä enää selitellyt niin perinpohjin, ja hyvin hän oli mielissään, huomatessaan näitten asiain intressaavan Bernardinea. Tuon tuostakin vilkaisi hän vanhaan kameraansa ja vieraasensa. Huolen leima hänen kasvoillansa ilmoitti jotakin taistelua hänen sydämessään. Kahdesti hän jo astui vanhan kameransa ääreen ja palasi takaisin Bernardinen luokse antamaan vielä jotakuta selitystä. Sitten muutti hän mielensä ja astui huoneen toiseen päähän, ikäänkuin kysyäkseen neuvoa kemiallisilta purkeiltansa.
Bernardine oli sillä välin noussut tuoliltansa ja katseli ulos akkunasta.
— Teillähän on soma näköala täältä. Lienee teidän hauska katsella tuota, kun olette väsynyt juustomatoihinne. Oli miten oli, mutta minun mielestäni tuo valkoinen maisema herättää surun ja yksinäisyyden tunnelmaa.
— Miksikä te aina puhutte yksinäisyydestä?
— Olen sitä paljon miettinyt, — vastasi Bernardine. — Täysissä voimissa ja reippaana ollessani ei yksinäisyyden ajatus johtunut mieleeni milloinkaan. Jos minä uskoisin Jumalaan, personalliseen Jumalaan, niin olisin taipuvainen luulemaan, että yksinäisyys kuuluu Hänen järjestelmäänsä: se tarkoittaa ihmissielun palajamista Hänen, yksistään Hänen tykönsä.
Juro Herra oli jälleen pysähtynyt kameransa ääreen. Nyt hän oli tehnyt ratkaisevan päätöksen.