— Älkää ajatelko sellaisia asioita, — sanoi hän ystävällisesti. —
Älkää tehkö itsellenne niin paljoa rasitusta ja levottomuutta elämän
filosofiasta. Jättäkää filosofiat syrjään ja ryhtykää valokuvaukseen.
Minä lainaan teille tämän vanhan kamerani.
— Todellako?! — kysäisi Bernardine, katsahtaen häneen hämmästyksellä.
— Tietysti todella, — vastasi toinen.
Hän näytti ilmeisesti olevan mielihyvillään omasta itsestänsä. Bernardine ei osannut olla myhähtämättä. Juro Herra näytti aivan sellaiselta lapselta, joka on antanut lelunsa toiselle ja tietää käyttäytyneensä varsin kiltisti.
— Olen teille hyvin kiitollinen, — sanoi Bernardine avomielisesti. —
Hyvin olen halunnutkin oppia valokuvausta.
— Olisin saattanut lainata kamerani teille ennenkin, niinkö? — sanoi
Juro Herra miettivästi.
— Ette suinkaan. Eihän siihen olisi ollut mitään syytä.
— Ei vainenkaan, — sanoi hän jonkunlaisella helpotuksella, — eihän siihen olisi ollut mitään syytä. Se on totta se.
— Milloinka te annatte minulle ensimmäisen tunnin? — kysyi Bernardine. — Kenties te sentään tahdotte odottaa jonkun päivän siltä varalta, että muuttaisitte mieltä.
— Ei minun päätökseni ensi hetkessä synny, — vastasi Juro Herra; — mutta en minä sitten päätöksestäni luovukaan. Niinpä saatte te ensimmäisen tunnin huomenna. Mutta älkää olko maltiton. Teidän täytyy suostua siihen, että teitä opetetaan; ettehän te mitenkään voi tietää kaikkia asioita.