Se valon väläys, joka meille paljastaa oman itsemme, ei ollut vielä kohdannut Mrs. Reffoldia.
Hän katsahti mieheensä ja, nähdessään tämän noin levollisena, luuli hänen nukahtaneen. Hän oli juuri kirjoittamaisillaan hyvälle ystävälleen Cannes'iin, kertoakseen hänelle, mitä koettelemuksia hänellä on kestettävänä, kun sairas kutsui häntä luoksensa.
— Winifred, — sanoi hän lempeästi, ja hellyyttä kuului hänen äänessään, ja rakkautta osoittivat hänen kasvonsa, — Winifred, mieleni on paha, että olin tyly sinulle. Pikku Muru sanoo, ett'ei saa moukarina iskeä toisten virheisin, ja sen minä olen tänä iltana tehnyt. Kenties olin ankara: minulla on niin paljon tuskaa itsessäni, että tuotan tuskaa toisillenkin. Sinä et ole luotu tällaista tilaa varten, ethän. Sinä olet iloinen, kaunis olento, ja minä, viheliäinen kurja, en ole osannut tehdä sinua onnellisemmaksi. Minä tiedän olevani ärtyisä. Mutta sille en mahda mitään, en mahda.
Tuo kookas mies parka kaipasi niin kovin rakkautta ja myötätuntoisuutta.
Millainen olisikaan ollut hänen laitansa, jos vaimo olisi sulkenut hänet syliinsä ja rakkaudellaan lievittänyt hänen ärtyisyyttänsä ja kärsimyksiänsä?
Mutta hän puristi vain miehensä kättä ja suuteli häntä keveästi poskelle, sanoen, että hän kyllä oli ollut tyly, mutta että hän, vaimonsa, kyllä käsitti tuon eikä ollut siitä pahoillansa. Vaimon sievä käytös tuotti sairaalle jonkun verran tyydytystä, ja kun Bernardine muutamaa minuttia myöhemmin tuli sisään, näytti Mr. Reffold hänen mielestään onnellisemmalta ja tyytyväisemmältä kuin milloinkaan ennen. Mrs. Reffold, hyvillään tästä keskeytyksestä, otti Bernardinen vastaan lämpimällä ystävyydellä, vaikka siinä sittenkin oli palanen ujoutta, jota hän ei milloinkaan voinut voittaa Bernardinen läheisyydessä. Tuossa nuoremmassa naisessa oli jotain, joka saattoi Mrs. Reffoldin hämille: Bernardinen personako sen vaikutti, vai nuo kengätkö siihen lienevät olleet syynä…
— Pikku Muru, — sanoi Mr. Reffold, — eikös se ole hauskaa, kun Winifred on täällä? Ja minä kun olen ollut niin tyly ja äreä.
— No, älkäämme siitä nyt enää puhuko, - virkkoi Mrs. Reffold, makeasti hymyillen.
— Mutta minäpä sanoin hänelle olevani siitä pahoillani. Ja eihän sitä muuta voi tehdä.
— Ei, — sanoi Bernardine, jota huvitti, nähdessään Mr. Reffoldin pyytävän anteeksi vaimoltaan ja Mrs. Reffoldin antavan armollisesti anteeksi, — eihän sitä muuta voi tehdä. — Bernardine ei kumminkaan voinut salata tunteitansa, vaan purskahti nauramaan.