— Tehän olette hyvin iloisella tuulella tän'iltana, — sanoi Mr.
Reffold, nuhtelevalla äänenpainolla.
— Niin, — sanoi Bernardine, ja taas hän nauroi. Mrs. Reffoldin armollinen anteeksi-antaminen oli kokonaan vienyt häneltä totisuuden.
— Saisitte sentään kertoa muillekin, mikä teitä huvittaa, — virkkoi
Mrs. Reffold.
Bernardine katsahti häneen epätietoisena ja nauroi edelleen.
— Olen koko iltapäivän kehittänyt valokuvia, - sanoi hän, — ja luultavasti on ummehtunut ilma ja negativieni kehnous saanut minut suunniltani. Joka tapauksessa minä mahdan näyttää hyvin epäkohteliaalta.
Senjälkeen hän toipui ja koetti olla ajattelematta Mrs. Reffoldia anteeksi-antajana, mutta kesti aikaa sentään jonkun verran, ennenkuin hän saattoi katsahtaa isäntäväkeen, uudestaan purskahtamatta nauruun. Suupielet ne kumminkin vapisivat, ja tummissa silmissä asui veitikkamaisuus. Hän rupesi puhumaan hyvin nopeasti, laskien leikkiä ensimmäisistä yrityksistänsä valokuvauksessa ja arvostellen itseänsä niin hullunkurisesta että se suuresti huvitti isäntäväkeäkin.
Bernardine tunsi suurta helpotusta, kun Mrs. Reffold läksi hakemaan silkkilankoja, jättäen hänet kahden kesken Mr. Reffoldin kanssa.
— Pikku Muru, tän'iltana olen hyvin onnellinen, — sanoi Mr. Reffold. — Vaimoni on istunut täällä minun luonani. Mutta sen sijaan, että olisin nauttinut tuosta hyvästä mielestä, niinkuin minun olisi pitänyt tehdä, rupesin hakemaan hänessä moitteen syitä. En tiedä, kuinka kauan olisin purpattanutkaan, ellen äkkiä olisi muistanut teidän opetustanne: ett'ei saa moukarina iskeä toisten virheisin. Kun tuon muistin, niin oli minun helppo antaa anteeksi hoidonpuute ja ajattelemattomuus. Siitä pitäin kuin te haastelitte minun kanssani, Pikku Muru, on kaikki käynyt minulle helpommaksi.
— Teissä on itsessänne jotain, joka on sen aikaan saanut, — virkkoi Bernardine, — teidän oma ystävällinen, lempeä mielenne, vaikka te luette sen minun sanojeni ansioksi.
Mutta Mr. Reffold pudisti päätänsä.