— Niinkö todellakin? — ajatteli Bernardine itsekseen.
— Hänen puheensa oli suorastaan naurettavaa, — jatkoi Mrs. Reffold. — Ei tämän perästä enää todellakaan tee mieli toista kertaa jäädä hänen luoksensa. Huomenna lähden rekiretkelle.
— Käyttekö useinkin rekiretkillä, vai kuinka? - kysäsi Bernardine lempeästi.
Mrs Reffold katsahti häneen epäilevin silmin. Hän ei ollut milloinkaan varma siitä, ett'ei Bernardine tee pilkkaa hänestä.
— Vähänpä minulla täällä huvituksia on, - lisäsi hän, ikäänkuin puolustaakseen itseänsä. — Ja sitäkin hän näkyy minulta kadehtivan.
— En usko hänen kadehtivan teiltä mitään, — sanoi Bernardine sydämellisesti; — siksi rakastaa hän teitä liian paljon. Ette tiedä, kuinka paljon mielihyvää te teette hänelle, uhraamalla hiukan ajastanne hänen edukseen. Hän kertoi minulle, kuinka onnelliseksi te hänen tänä iltana teitte. Ja näittehän te sen itsekin. Mrs. Reffold, tehkää häntä onnelliseksi niin kauan kuin hän teillä vielä on. Ettekö ymmärrä, että hän lähtee tyköänne pois? Ettekö ymmärrä vai ettekö tahdo ymmärtää? Me kaikki näemme sen; te yksin ette.
Hän pysähtyi äkkiä, itsekin hämmästyen rohkeuttansa.
Mrs. Reffold oli vielä nojautuneena taakse päin tuolissansa, käsillään kannatellen kaunista päätänsä. Hän oli kalpea eikä puhunut mitään. Bernardine odotti. Äänettömyyttä ei häirinnyt muu kuin mäkeä laskevain lasten iloinen melu Kurhausin puutarhassa. Hiljaisuus kävi lopulta tuskalliseksi, ja Bernardine nousi. Hän tunsi, kuinka paljon nuo moniaat lauseet olivat kysyneet hänen voimiansa, ja missä määrin hän oli muuttunut entisestään.
— Hyvästi, Mrs. Reffold, — sanoi hän hermostuneena.
— Hyvästi, Miss Holme, — oli ainoa vastaus.