XIV Luku.
Hoitajista.
Petershofin lääkärien oli tapana sanoa, että sairaitten hoitajista heillä oli paljoa enemmän vaivaa kuin itse sairaista. Sairaat ne joko paranivat tai kuolivat; ellei käynyt toisin, niin kävi toisin. Kaikissa tapauksissa sen tiesi, miten heidän kanssaan olla. Mutta toinen oli hoitajain laita: ei löytynyt mitään, johon he eivät olisi pystyneet, — paitsi sairaittensa hoitamiseen! Joko he puuhasivat liian paljon tahi eivät puuhanneet ensinkään. Kaikki menettelivät ensi alussa oikein päin, ja lopulti menettelivät kaikki nurin päin. Ne, jotka paljon puuhasivat, saivat välinpitämättömyyden puuskia, kun eräät potilas parat näyttivät vähänkin kääntyvän parempaan päin. Puuhaamattomat joutuivat huolellisuuden raivoon silloin kuin heidän potilaansa, tottuneina jo yksinäisyyteen ja hoidonpuutteesen, kärsivät siitä, että
heitä ensinkään häirittiin.
Esittää heille, miten milloinkin olisi tehtävä, olisi ollut mieletöntä, sillä he olivat perin tyytyväisiä omaan metodiinsa. Ehdottaa, että he lähtisivät pois, olisi ollut sula mahdottomuus, sillä he olivat lujasti vakuutettuja läsnäolonsa välttämättömyydestä heidän hoidokeilleen. Ja sitten, päättäen siitä, millä tavalla he hakivat huvituksia itselleen, heidän ei tehnyt mielikään lähteä Petershofista, mutta sitä he eivät potilailleen tunnustaneet. Päinvastoin oli hoitajain tapana moittia tätä paikkaa ja valittaa, että heidän yhä vaan täytyy olla täällä kuukausmäärin. Sitä paitsi miellytti heitä puhella siitä, kuinka suuren uhrauksen he olivat tehneet ja kuinka monesta hauskuudesta vapaehtoisesti luopuneet, tullakseen tänne hoitamaan sairaita. Tätä he puhelivat sairaittensa kuullen. Ja jos viimeksi mainitut olisivat pyytäneet heitä panemaan pillit pussiin ja palajamaan noihin hauskuuksiin, mistä olivat kieltäyneet, niin olisivat hoitajat hämmästyneet sitä kiittämättömyyttä, joka saattoi mointa keksiä.
Ne olivat lystikästä väkeä, nuo hoitajat, niin peräti tiedottomia omista puutteistansa, että saattoivat laiminlyödä omia potilaitansa ja pitää sen sijaan huolta toisten hoidettavista ja näytellä mitä huolellisinta hoitajaa siellä, missä heitä ei kysytty eikä kaivattu. He saattoivat tulla kertomaan omille, laiminlyödyille rakkaille potilaillensa, mitä kaikkea he olivat tehneet muille, ja nuo rakkaat potilaat myhähtelivät rauhallisesti ja katselivat, kuinka nappeja ommeltiin vieraan takkiin, ja kuinka toisten ihmisten laiminlyödyille rakkaille sairaille keitettiin vesivelliä, jota heille itselleen ei kunnollisesti laitettu milloinkaan.
Muutamat rakkaista potilaista ottivat tuon kovin pahakseen. Olipa heidän joukossaan monta korkeammallakin älyllä varustettua, jotka näkyivät ymmärtävän, ett'ei heillä ollut oikeutta tulla sairaiksi, ja kun kerran olivat tulleet sairaiksi ja siten ystävillensä rasitukseksi, niin piti heidän koettaa parastansa, ollakseen kiitollisia siitä, mitä heille tehtiin, ja kärsivällisiä, jos he jäivät jotain vaille. Toiset, vieläkin korkeammalla älyasteella, sanoivat, että hoitajain kummallisuus tulee yksinomaa Petershofin ilmasta. He tiesivät, että se nousee ehdottomasti päähän, ja että kun sitä syvästi ahmii, niin joutuu suunniltaan. Siksipä ei ole syytä valittaa eikä tarvitse mieltään katkeroittaa.
Nämä ne olivat kolonian filosofeja, hienoa valioväkeä, jommoisia on joka koloniassa.
Mutta löytyipä potilaitten joukossa pivollinen kapinallisiakin, ja näitten oli lohdullista uskoa toisilleen huoliansa. Nämä pitivät kokouksiansa tavallisesti niin sanotussa lukusalissa. Siellä ei ollut pelkoa, että heitä häiritsisi joku hoitaja, joka mahdollisesti on jäänyt kotia väsymyksestä.
Tänään ei ollut kuin moniahta kapinallinen yhdessä, mutta nämä olivat tavallista kiihkeämmässä tilassa, sillä lääkärit olivat sanoneet muutamille heistä, että heidän pitää lähettää hoitajansa kotia.
— Mitäs nyt tehdä? — sanoi pikku mademoiselle Gerardy, käsiänsä väännellen. — Lääkäri käski minun sanoa sisarelleni, että hän lähtisi kotia, ja että hän vain häiritsee minua ja tekee tilani pahemmaksi. Tohtori sanoi häntä "tuuliaispääksi." Ellen minä sano, niin uhkaa hän sanoa itse, mutta sitten siitä leikki nousee! Mon Dieu! Minä olen niin kyllästynyt noihin kohtauksiin. Ne raastavat minut rikki. Minä kärsin vaikka mitä, ennenkuin syntyy uusi kohtaus. Enkä minä saa häntä tekemään mitään minun edukseni. Ei hänellä ole aikaa minua varten. Ja sittenkin hän luulee pitävänsä minusta aivan erinomaista huolta ja uhraavansa minulle kaiket päivät, minulle, joka välistä en saa nähdä häntä tuntikausiin.