— Niinpä niinkin, sanoi muuan Puolalainen, herra Liszinski. — Teidän sisarenne ei kumminkaan riitele joka ihmisen kanssa, niinkuin minun äitini. Melkein jok'ikinen päivä on hänellä riitaa, ellei yhden, niin toisen kanssa, ja sitten hän tulee minun luokseni ja sanoo olevansa loukattu. Ja muut tulevat raivoissansa minun luokseni ja valittavat äitini loukanneen heitä. Niinkuin minä olisin siihen syypää! Minä sanon sen heille. Minä sanon, ett'ei äitini riita ole minun riitani. Mutta ihminen kaipaa rauhaa. Tohtorikin sanoo, että minun pitää saada olla rauhassa, ja että äitini pitää heti lähteä kotiinsa. Jos minä sen sanon hänelle, niin siitä nousee hirvittävä riita tohtorin kanssa. Nykyjään hän tuskin tahtoo puhuakaan äitini kanssa. Siitä näette, mademoiselle Gerardy, että minä todellakin olen kovin pahassa pulassa. Mitä minä nyt teen?
Sitten puhui muuan Amerikalainen. Hänen tilansa oli käynyt yhä huonommaksi ja huonommaksi, siitä pitäin kuin hän oli tullut Petershofiin, mutta hänen veljensä, iloinen, kookas nuori herra, ei näkynyt ensinkään käsittävän, kuinka arveluttavassa tilassa veli oli.
— Ja mitä pitää minun tehdä? — kysyi hän haikeasti. — Minun veljeni ei näy ajattelevankaan sitä, että minä olen sairas. Hän sanoo vaan, että minun pitää reipastaa itseäni ja lähteä hänen kanssaan luistelemaan ja laskemaan mäkeä. Silloin sanon minä hänelle tohtorin käskeneen minun hiljaa paistattelemaan päivää. Minua ei hoida kukaan, ja kun minä yritän hoitaa itse itseäni, niin minulle nauretaan. Paha on olla sairaana, mutta vielä pahempi on, jos ne, jotka voisivat hiukan auttaa, eivät edes usko tuota sairautta. Kirjoitin tuosta kerran kotia, mutta he luottavat vaan veljeni sanoihin, ja hekin kehoittavat minua vaan reipastamaan itseäni.
Hänen poskensa olivat kuopallaan, hänen katseensa oli synkkä. Ei ollut voimaa hänen äänessään, ei vireyttä hänen olennossaan. Hän oli nopeasti liukumassa alasmäkeä, kunnollisen hoidon puutteessa ja väärin käsitettynä.
— En tiedä, tokko minun laitani on parempi kuin teidänkään, — virkkoi muuan englantilainen lady, Mrs. Bridgetower. — Minulla on kyllä opinkäynyt hoitaja, mutta hänestä olen kylläni saanut. Hän tekee juuri niinkuin itse suvaitsee. Aina hän voi huonosti tai ainakin väittää voivansa, ja aina hän on pahoilla mielin. Hän nurisee kello kahdeksasta aamulla yhdeksään illalla. Olen kuullut hänen olevan hauskan muitten seurassa, mutta minulla ei ole milloinkaan mitään mielihyvää hänen iloisuudestaan. Tyttö rukka! Hän on hyvin arka vilulle, mutta ei todellakaan ole kovin hupaista nähdä häntä kyykkysillään uunin ääressä, jota hän melkein syleilee. Milloin hän ei puhu omasta ulkomuodostaan, silloin hän puhelee: "Voi, ett'en olisi koskaan tullut tänne Petershofiin!" tahi: "Miksikä vainenkaan hylkäsin Manchesterin hospitalin?" tahi: "Tämä kylmyys se käy ihan luihin ja ytimiin." Ensi alussa hän koetti lukea minulle, mutta se oli sellaista surkeata ruikutusta, ett'en minä jaksanut sitä kuulla. Minkäkö tähden en lähetä häntä pois? Mieheni ei ota kuuleviin korviinsakaan, että minä jäisin yksikseni, ja sanoo, että minä voisin tehdä hullumpaakin kuin pitää hänet luonani. Kenties niinkin.
— En tiedä, mitä antaisinkaan, jos olisi minulla sellainen sisar kuin tuolla somalla Fräulein Müllerillä, — lausui pieni neiti Oberhof. — Hän pistäysi eräänä päivänä katsomassa minua, ollessani yksin. Mutta kun sisareni tuli sisään, ei hän ollut yhtään hyvillään siitä, että Fräulein Sophie Möller oli luonani. Itse ei hän tee minun edukseni mitään eikä sallisi muittenkaan mitään tekevän. Silti on hän erittäin hyvä muita kohtaan. Hän tulee välistä kotia teaterista puoli kymmenen — silloin olen juuri parahiksi nukkunut — ja hän kävelee kolistaa huoneessa ja laittaa vesivelliä eräälle puolalaiselle rouvalle. Sitten hän lähtee ja vie mennessään sekä vesilasit että minun uneni. Kerran yritin valittamaan tuosta, mutta hän sanoi minun olevan ärtyneellä mielellä. Ette usko, mitenkä tuskallista on lusikan kilke vesivellissä juuri silloin kuin tekisi mieli nukkua. Jo siinä yhdenkin kerran ajattelee: "Eikö se vesivelli nyt viimeinkin valmistu? Sata vuottahan siihen näkyy kuluvan".
— Saattaisi sitä sentään malttaa, jos tietäisi saavansa sen itse, — sanoi herra Liszinski. — Mutta, Fräulein, teidän siskonne ei sittenkään riitele jokikisen kanssa. Olkaa edes siitä hyvästä kiitollinen.
Tuskin oli hän sen sanonut, niin jo vääntyi lukuhuoneesen muuan kookas rouva. Hän oli palavissaan ja hyvin kiihkeän näköinen. Se oli herra Liszinskin äiti. Tuiskuna tulvi häneltä puolalaisia sanoja. Välistä on vaikea erottaa, milloinka nuo ihmiset ovat suutuksissaan, milloin hyvillä mielin. Mutta madame Liszinskistä ei saattanut olla epätiedossa: hän oli myötäänsä suutuksissaan. Hänen poikansa nousi sohvalta ja seurasi häntä ovelle. Siellä hän kääntyi muitten salaliittolaisten puoleen ja kohautti olkapäitään.
— Taas riideltiin, — sanoi hän epätoivoissaan.
XV Luku.