Tämän sanottuaan astui hän ylpeästi pois, niinkuin nainen suutuksissaan konsanaankin. Jos olisi ollut ovi, jota olisi sopinut paiskata mennessään kiinni, niin varmaankin hän olisi paiskannut. Hän teki kumminkin, minkä asianhaarat sallivat: riuhtaisi kiivaasti oviverhon syrjään ja astui konserttisaliin, jossa joka ilta kylpyajan kuuden kuukauden kuluessa muuan kokoonhaalittu jouhiorkestri huvitti Kurhausin vieraita. Juro Herra jäi seisomaan käytävään.
— Johan nyt! — virkkoi Juro Herra miettivästi, leukaansa pyyhkäisten.
Sitten astui hän verkalleen huoneesensa.
— Johan nyt! — sanoi hän vielä kerran. Tultuaan makuuhuoneesensa, rupesi hän lukemaan. Mutta muutaman minutin kuluttua hän sysäsi kirjan pois, pani lampun peilin ääreen ja harjasi tukkansa. Sitten puki hän päälleen mustan takin ja sitoi kaulaansa valkoisen silkkiliinan. Takilla oli tomupilkku. Sen hän harjasi huolellisesti pois ja sammutti sitten lampun.
Kulkiessaan portaita alas, kohtasi hän Marian, joka katsoa tuijotti häneen hämmästyneenä. Olihan aivan vastoin tavallisuutta nähdä häntä uudestaan, sittenkuin hän kerran oli mennyt kamariinsa päivällisten jälkeen. Ei jäänyt Marialta huomaamatta musta takki eikä valkoinen liinakaan, ja tämän merkillisen asian hän kertoi toverilleen Annalle.
Juro Herra oli sillä välin saapunut konserttisaliin. Hän katseli ympärilleen, nähdäkseen, missä Bernardine istui, ja valitsi sitten itselleen paikan ihan vastapäätä häntä. Sinne hän istahti ypö yksikseen. Hänen asentonsa muistutti piestyä koiraa. Tuon tuostakin hän vilkaisi, istuiko Bernardine yhä entisellä sijallaan. Huono musikki vaivasi häntä kovin. Mutta sankarina hän kesti paikallaan. Miksikä hän kesti, siihen ei ollut mitään järkevää syytä. Vähitellen alkoi yleisö harveta. Juro Herra istui yhä sijallansa masentuneen näköisenä.
Vihdoin nousi Bernardine, ja samoin teki Juro Herrakin. Nöyrästi hän seurasi Bernardinea ovelle. Bernardine kääntyi ja huomasi hänet.
— Mieleni on paha, että saatoin teidät suuttumaan, — sanoi hän. — Minä tein tyhmästi.
— Mieleni on paha, että minä suutuin, - vastasi toinen nauraen. — Siinä minä tein tyhmästi.
— Olen nyt luullakseni riittävästi pyytänyt anteeksi, — virkkoi Juro
Herra. — Se sellainen ei miellytä minua ensinkään.
Sanottuaan hyvää yötä, meni hän huoneesensa.