Kyyneleitä kiertyi Bernardinen silmiin. — No niin, — virkkoi Juro Herra ystävällisesti, — ja missä on tuo nero nyt?
— Hän läksi pois, niinkuin hänen omaisensakin. Ja se oli sen luvun loppu.
— Lapsi parka, — virkkoi Juro Herra, puolittain itsekseen. — Enköhän tietäne minäkin jotain tuollaisen luvun lopusta?
Mutta Bernardine ei kuullut häntä; hän muisteli ystäväänsä. Hän ajatteli, niinkuin me kaikki ajattelemme, että ne, joilta me murheemme päivinä saamme myötätuntoisuutta, kohoavat silmissämme pyhiksi olennoiksi. Pyhimyksiä he eivät liene, mutta, sopivamman nimen puutteessa, pyhiä he meille ovat, armaita, rakkaita olentoja. Tuo pitkä aika, iäisyys, ja tuo suuri olotila, kuolema, eivät voi raastaa heiltä heidän pyhyyttänsä; sillä me olemme kyynelillämme julistaneet heidät pyhimyksiksi.
Hän heräsi haaveilustaan, kun Juro Herra, nousten ylös, ryminällä siirsi tuolinsa pöytään.
— Minä lähden kehittämään valokuviani. Tahdotteko tulla minua auttamaan? — kysäisi hän hilpeästi. — Ei siihen silti suoria silmiä tarvita.
Heidän mennessään yhdessä, sanoi Juro Herra:
— Jos vakavasti asiata ajattelee, niin onhan jotenkin mieletöntä toivoa keskeymätöntä onnea. Onnea tulee osaksemme yksinäisissä irtonaisissa palasissa; ja ken meistä viisas on, tyytyy näihin katkonaisiin muruihin.
— Mutta ken on viisas? — sanoi Bernardine. — Kaikkihan me odotamme onnea. Ei kukaan sano, että me tulemme onnellisiksi, mutta sittenkin, vaikk'ei kukaan meille sitä sano, on siitä ihmisluonnossa todellinen vaisto.
— Hauska olisi tietää, — virkkoi Juro Herra, — missä kehitysvaiheessansa meidän nykyinen arvoisa olotyyppi ensi kertaa tunsi vaistoa. Päivänvalo lienee siihen osaltaan vaikuttanut. Näettehän, mitenkä koira asettuu päivänpaisteesen; vihoviimeiseltä rakiltakin pääsee siinä mielihyvän huokaus, vihaisin kissakin alkaa kehrätä.