— Mademoiselle, — sanoi hän, ojentaen hänelle kukkavihkon ja samassa painaen hänen kätensä sydämelleen. Hän ei ollut ensi alussa huomannut Bernardinea ja nyt, nähtyään hänet, nolostui hiukan. Bernardine myhähti heille kummallekin ja lymysi kukkakauppaan, joka oli sijoitettu yhteen noista katetuista käytävistä pää- ja kylkirakennusten välillä.
Herra Schmidt, puutarhuri, oli sitomassa seppeltä. Hänen lempikumppalinsa, ruskea kissa, leikitteli vanungin kanssa. Schmidt oli varsin äkäinen luonnoltaan, mutta Bernardinesta hän piti paljon.
— Minä olen pannut nämä orvokit syrjään teitä varten, Fräulein, — virkkoi hän tuikealla tavallaan. — Aioin lähettää ne teidän huoneesenne, mutta minut keskeyttivät työssäni.
— Aivanhan te pilaatte minut lahjoilla, — sanoi Bernardine.
— Tehän minun kissani pilaatte maidolla, - vastasi Schmidt.
— Teillä on kaunis seppele tekeillä, herra Schmidt, — huomautti
Bernardine. — Kuka on kuollut? Joku Kurhausissa?
— Ei, Fräulein. Mutta minun pitäisi panna ovi kiinni, seppeleitä tehdessäni. Ihmiset säikähtävät ja luulevat, että nyt heidänkin pitää kuolla. Säikähdättekös tekin?
— Enpä luule, — vastasi Bernardine, ottaen kukkasensa ja silitellen ruskeata kissaa. — Iloinen kumminkin olen, ett'ei ketään täällä ole kuollut.
— Se on erästä nuorta, kaunista ladyä varten, — sanoi puutarhuri. — Hän oli Kurhausissa kaksi vuotta sitten. Minä pidin hänestä. Hän ei sallinut sitoa kukkasia vanungilla. Minä panin parastani, sitoakseni niitä ilman, mutta vaikeaa se oli.
Bernardine jätti hänet jatkamaan työtänsä ja läksi pois mietteisinsä vaipuneena. Koko sinä aikana, minkä hän oli viettänyt Petershofissa, ei hän ollut oppinut katselemaan kylmäkiskoisesti tuota surkeutta, joka häntä kaikkialla ympäröi. Turhaan olivat menneet Juron Herran saarnat; turhaan hänen omat harkintansa.