Nuo ihmiset, jotka täällä kärsivät ja kuihtuivat ja läksivät pois, mitä ne olivat hänelle?

Kuinka saattoi himmeinkään varjo heistä heittäytyä hänen sieluunsa?

Eihän siihen ollut mitään aihetta. Ja sittenkin hän tunsi heidän kaikkien tunteita, hän, joka entisaikoina olisi pitänyt ajanhukkana ruveta hetkeksikään mietiskelemään jotain niin joutavaa kuin yksityisten ihmisten kärsimyksiä.

Ja siltana hänen entisyytensä ja nykyisyytensä välillä oli hänen oma sairautensa.

Kuinka hitaita ovat meissä ajatukset, kuinka puutteellista mielikuvitus, koskapa vasta omat huolet ja kärsimykset opettavat meitä käsittämään jotain muittenkin huolista ja kärsimyksistä!

Niin, kuinka kummastelevatkaan meitä koirat, ne, jotka tuntevat, milloin meitä suru ja murhe painaa ja lyöttäyvät lähelle meitä!

Bernardine ennätti huoneensa ovelle. Hän kuuli nimeänsä mainittavan, kääntyi ympärinsä ja näki Mrs. Reffoldin. Säikähdys kuvastui tämän kauniilla kasvoilla.

— Miss Holme, — sanoi hän, — minua lähetettiin hakemaan… Min'en uskalla mennä yksin hänen luoksensa… Minä tahtoisin, että te… Hänen on pahempi… Minä olen…

Bernardine otti häntä kädestä, ja nuo kaksi naista kiiruhtivat pois ääneti.

XVI Luku.