Kun sydän tuntee omantunnon vaivoja.
Bernardine oli nähnyt Mr. Reffoldia edellisenä päivänä. Silloin hän oli istunut hänen vieressään ja pidellyt hänen kättään omassaan. Sairas oli välistä myhähtänyt, mutta yhden ainoan kerran hän vaan oli puhunut.
— Pikku Muru, — oli hän kuiskaissut, sillä hänen äänensä oli nyt pelkkää kuiskutusta vaan. - Minä muistan kaikki, mitä olette minulle puhunut. Jumala siunatkoon teitä! Mutta kuinka kauan sitä kuolemista kestää!
Se oli ollut eilen.
Kuja oli nyt juostu päähän asti, ja Mr. Reffold makasi ruumiina.
He kantoivat hänet tuohon pieneen ruumiskappeliin. Bernardine jäi
Mrs. Reffoldin luokse, jota näytti hirvittävän olla yksin. Hän piti
Bernardineä kädestä.
— Ei, ei, — puhui hän liikutettuna, — te ette saa mennä. Minun on mahdoton olla yksin. Jääkää te luokseni.
Hän ei osoittanut surua eikä kaipausta. Ei hän maininnut miehensä nimeä. Hän silitteli vain kauniita kasvojansa.
Pari kertaa yritti Bernardine päästä pois. Tämä odotteleminen oli hänestä tuskallista; hän tunsi, ett'ei hänestä täällä ole mitään hyötyä.
Mutta joka kerta katsahti Mrs. Reffold ylös ja pidätti hänet.