— Ei, ei, — puheli hän. — Minä en kestä olla yksin ilman teitä. Minun täytyy saada pitää teidät luonani. Miksikä te jättäisitte minut?
Ja Bernardine jäi. Hän koetti lukea kirjaa, joka oli pöydällä. Hän luki viivoja ja pisteitä tapeteilla. Hän ajatteli vainajata ja eloon jäänyttä vaimoa. Hän oli surkutellut vainajata, mutta nähdessään nyt hänen leskensä murtuneet kasvot, tunsi hän sydämensä pohjasta surkuttelevansa häntä. Katumus oli tuleva, vaikk'ei se kauan kestänekään. Sydän tahtoo edes hetkisen nähdä oman itsensä kasvoista niin kasvoihin ja unohtaa sitten kuvansa.
Mutta sinä hetkenä — mikä tuskain paino, kokonainen vuosisata kärsimystä!
Bernardine kävi helläksi Mrs. Reffoldia kohtaan, hän kumartui sohvan yli ja hyväili noita kauniita kasvoja.
— Mrs Reffold… — kuiskasi hän.
Muuta hän ei sanonut, mutta siinä oli kylliksi. Mrs. Reffold purskahti valtavaan itkuun.
— Voi, Miss Holme, — nyyhkytti hän. — En edes ollut ystävällinen hänelle. Ja nyt on myöhäistä. Mitenkä minä voin kestää tämän?
Ja silloin tunsi sydän omantunnon vaivoja.
XVII Luku.
Entisille laidunmaille.