— Eilen illalla näin hänet ensi kertaa, — vastasi Bernardine.
— Todellakin? — sanoi Mrs. Reffold, miellyttävimmällä äänellään. — Te olette saanut loistavan voiton Jurosta Herrasta. Harvoin hän suvaitsee puhella kenenkään meidän kanssa. Ei hän näy meitä huomaavankaan. Hän istuu vaan kaikessa rauhassa ja lueskelee. Olisi hyvin intressanttia saada kuulla, mistä asioista hän puhelee. Minun olisi erittäin hauska saada tietää, mistä te haastelitte.
— Olisipa kaiketikin, — virkkoi Bernardine tyyneesti.
Mrs. Reffold, haluten salata uteliaisuuttaan, rupesi nyt innokkaasti kuvailemaan elämätä Petershof'issa, kertoen vilkkaasti kaikesta, mutta sanallakaan mainitsematta luonnon kauneudesta. Tuokion kuluttua alkoi hänen tiedustelunsa jälleen. Mutta, miten ollakaan, nuo Bernardinen kirkkaat silmät katsoivat häneen niin läpitunkevasti, että hän kävi hiukan hämille, jopa kenties vähän tunkeilevaksikin.
— Isänne kaipaa teitä kaiketikin, — sanoi hän kaartelemalla.
— Tuskin vain, — vastasi Bernardine; — ei ihminen niinkään vähällä kaipausta jälkeensä jätä, tiedättehän sen. —: Ja Bernardinen silmässä välähti. — Hänellä on kaiketikin muuta tekemistä, — lisäsi hän.
— Mikä teidän isänne on? — kysäisi Mrs. Reffold kaikkein mairittelevimmalla äänellä.
— En tiedä, mikä hän on nyt, — vastasi Bernardine tyyneesti. — Mutta nero hän oli. Hän on kuollut.
Mrs. Reffold hätkähti, hän kun alkoi huomata tuon pienen, vähäpätöisen olennon tekevän pilaa hänestä. Se ei käynyt päinsä, ei ainakaan vieraitten miesten kuullen. Hän kokosi nyt parhaat voimansa ja sanoi:
— Voi kuitenkin, kuinka kova kohtalo! Ja vielä nero! Kuolema on todellakin julmaa. Ja täällä näkee sitä niin paljon, että ellei opi paaduttamaan sydäntänsä, niin joutuu alakuloisuuden valtaan. Ah, on todellakin surullista nähdä kaikkea tuota kurjuutta!