— Nyt te olette kihloissa, Fräulein? Niin, siitä minä olen varma.
Bernardine myhähti, päätään pudistaen, ja kääntyi tervehtimään muita, jotka olivat keräyneet heidän ympärilleen. Vihdoin läheni Katarina parkakin ja puristi rakkaasti Bernardinen kättä. Sitten astui esille Hans, Liisan sulhanen, ja Liisa kertoi, että heillä on häät kuukauden kuluttua. Nyt hämmästyi Bernardine, nähdessään Juron Herran ottavan taskustaan pienen käärön ja antavan sen Liisan huostaan. Kaikki riensivät Liisan ympärille, hänen avatessaan kääröä, ja siinä oli, mitä hän niin usein oli toivonut, hopeakello käätyineen.
— 140 —
— Voi! — huudahti hän. — Kuinka ihanaa! Kuinka ne tämän kylän tytöt kadehtivat minua nyt! Ja kyllä nyt harmittaa Susannaa, hyvää ystävää!
Ja sitten otettiin valokuvat tarkasteltaviksi.
Liisa väitti itsepäisesti, että hänen kuvansa noissa arkivaatteissa ei ole hyvä. Mutta hän ei voinut salata ihastustaan, katsellessaan sitä kuvaa, joka näytti hänet maailmalle hänen paraimmissa kemputtimissaan.
— Voi sentään! — huudahti hän. — Tämä se vasta valokuva on!
Juro Herra murisi, mutta käyttihe kuin sankari, vaatien kumminkin hiljaista myötätuntoisuutta Bernardinen puolelta.
Tuo oli hauska kohtaus, vilpittömyyttä täynnä, ja Bernardine, joka tunsi olevansa kuin kotonaan näitten ihmisten seurassa, haasteli heidän kanssaan, niinkuin olisi ollut koko ikänsä heidän tuttavansa.
Silloin muisti rouva Steinhart äkkiä, että tarvitsevathan vieraat ruokaakin. Liisa lähetettiin täyttämään kyökkivelvollisuuksiansa, mutta kotvasen kesti kumminkin, ennenkuin hänet saatiin herkeämään katselemasta kuvia.