— Ota ne mukaasi, Liisa! — sanoi Juro Herra. — Siten me pikemmin pääsemme aterialle.
Liisa juoksi nauraen tiehensä, ja Bernardine jäi kahden kesken
Katarinan kanssa.
— Liisa on hyvin onnellinen, — sanoi hän Bernardinelle. — Hän rakastaa ja on rakastettu.
— Sehän on suurin onni, — sanoi Bernardine puolittain itsekseen.
— Tietääkö Fräulein? — kysyi Katarina kiireesti.
— En, Katarina. Olen vaan kuullut ja lukenut ja nähnyt.
— Sitten ette _te _voi käsittää, — virkkoi Katarina melkein ylpeästi. —
Mutta minä käsitän.
Hän ei sen koommin enää puhunut, vaan otti ompelunsa esille ja katseli, kuinka Bernardine leikki kissain kera. Ja Bernardine leikki ja mietiskeli, tuntien kaiken aikaa, kuinka tämä sielultaan ja ruumiiltaan murtunut maalaistyttö säälittelee häntä, jonka osalle ei ole tullut tuota suurta onnea: rakastaa ja olla rakastettu. Tämä oli ollut jotain vierasta hänelle: ei hän milloinkaan ollut edes kaivannut sitä. Hän oli toivonut saada olla yksin kuin pieni luoto meressä.
Mutta nyt?
Tuokion kuluttua istui hän Juron Herran kanssa aterioimassa. Kiihkeästä mielestään huolimatta oli Liisan onnistunut laittaa kaikki varsin sievästi. Silloin vaan, kuin hän oli laittamassa omeletteja aux fines herbes olisi häntä sietänyt vartioida, ett'ei olisi juossut vilkaisemaan hopeakelloonsa ja valokuvaansa, jossa hän oli paraimmissa tamineissaan!