Vieraat joivat sitten Hansin ja Liisan maljan, ja sitten oli aika suorittaa lasku. Antaessaan rahaa takaisin Robert Allitsenille, virkkoi rouva Steinhart makeasti:
— Viime kerralla maksoitte te ja Fräulein kumpikin osanne; tänään te maksoitte yksin kaikki. Olettehan toki viimeinkin kihloissa, hyvä Herr Allitsen? Voi kuinka vanha emäntä toivottaa teille onnea! Jos kuka ansaitsee tulla onnelliseksi, niin kukas muu kuin te, rakas Herr Allitsen?
— Te olette antanut minulle kaksikymmentä centimea liian paljon, — virkkoi Juro Herra tyyneesti. — Teillä on pää niin täynnä muita asioita, ett'ette osaa kunnollisesti laskeakaan.
Mutta nähdessään vanhan emännän murheelliset kasvot ja peljäten loukanneensa häntä, Juro Herra lisäsi heti:
— Kun minä menen kihloihin, hyvä emäntä, niin te siitä ensimmäiseksi tiedon saatte.
Ja siihen sai emäntä tyytyä. Hän ei kysellyt enää heiltä kumpaiseltakaan, mutta kovasti hän vaan oli pettynyt. Oli siinä palanen koomillista tuossa muorin pettymyksessä, mutta tällä kertaa se ei huvittanut Robert Allitsenia niinkuin edellisellä.
Nojatessaan reen selkämystä vastaan, sama neitonen seurassaan kuin silloinkin, muisteli hän silloisia tunteitansa. Hän oli ollut silloin hämmästynyt ja häntä oli huvittanut, hän oli kenties ollut hiukan hämilläänkin, mutta oli tuntenut koko joukon helpotusta, kun neitonen oli ollut kyllin järkevä, ottaakseen asian leikin kannalta hänkin.
Mutta nyt?
He olivat olleet yhdessä useampia kuukausia. Juro Herra, joka ennen ei ollut välittänyt seurasta, oli huomannut kääntyvänsä yhä useammin Bernardinen puoleen.
Ja nyt hän oli kadottava hänet!