Hän katsahti pari kertaa, ollaksensa varma, että Bernardine se oli hänen vieressään: siinä hän istui niin levollisena. Vihdoin virkkoi Juro Herra totuttuun tuikeaan tapaansa:
— Siihenkö teidän kaunopuheliaisuutenne loppuikin, siihen ylistyspuheesen oppineista naisista!
— Ei; minä olen säästänyt sen paremmalle kuulijakunnalle, — vastasi hän, koettaen olla iloinen.
Mutta iloinen hän ei ollut.
— Minä luulin teidän lähteneen tänään maalle hakemaan hyvää mieltä, — sanoi Juro Herra hetken kuluttua. — Löysittekö?
— En tiedä. En minä osaa heti kohta liikutuksista toipua, ja Mr. Reffoldin kuolema on tehnyt mieleni murheelliseksi. Mitä te ajattelette kuolemasta? Onko teillä jotain teoriaa elämästä ja kuolemasta ja niiden välisestä sillasta? Voitteko sanoa jotain, josta olisi toiselle apua?
— En mitään, — vastasi Juro Herra. — Ja kuka on, joka voi? Ja miten?
— Eikö sitten ole mitään merkitystä filosofialla eikä oppineitten miesten mietiskelyillä? — kysäisi Bernardine.
— Filosofia, — naurahti Juro Herra pilkallisesti. — Mitä se on saanut meille aikaan? Se on opettanut meille jotain hengen toiminnasta, opettanut meille kummallisia asioita, jotka ovat harvoille intressantteja, mutta vuosisatoja on ollut ja tullut ja mennyt, ja tuo ainoa asia, josta ihmissuku niin hartaasti halajaa saada tietoja, on yhä selvittämättä: saammeko kohdata rakkaitamme ja miten? — Siinä maailman suuri salaisuus. Me pyydämme leipää, ja filosofit antavat meille kiven. Mitä apua heistä olisi ja mitäpä kestään muustakaan? Kuolema on kuin onkin elämän kovia tosiasioita.
— Ja suurin paha, — sanoi Bernardine.