— Me sepittelemme tarinoita tulevasta maailmasta, — jatkoi Juro Herra; — ja kellä vaan on uusi tarina kerrottavana tai vanha uuteen kieleen puettava, se saa kuulijoita, ja sitä sanotaan tervetulleeksi. Se auttaa hetkeksi joitakuita, mutta kun tarinan viehätys on mennyt ohi, ovat he taas valmiit kuulemaan uutta ja kenties vielä kummallisempaa kuin entinen. Mutta solmu on yhä ennellään: saammeko kohdata rakkaitamme ja miten? Eikö se ole surkeata? Miks'emme voi enemmän asettua ulkopuolelle omaa personaamme? Tuo meidän vähäpätöinen, mitätön henkemme, milloinka se oppii laajenemaan?
— Miksikä meidän pitäisi asettua enemmän ulkopuolelle omaa personaamme? — sanoi Bernardine. — Oli aika, jolloin minäkin tunsin samaa, mutta nyt olen oppinut jotain parempaa: ett'ei meidän tarvitse hävetä sitä, että olemme ystävällisiä, ja ennen kaikkea sitä, että meillä on ihmisen vaistoista parhain, nimittäin rakkaus, ja kiihkeä toivo sen kestämisestä ja lakkaamaton pelko sen menettämisestä. Ei ole mitään halpamaista, ei tahdon, heikkouden jälkeäkään tuossa meidän levottomassa pyrkimyksessämme saada tietää sitä, mitä tämän jälkeen tuleva on, ja saammeko taas tavata niitä, jotka olemme täällä kadottaneet. Luonnollista on ja oikeata ja kaunista, että tuo on kaikkein tärkein kysymys. Tiedän kyllä monen sanovan, että on olemassa tärkeämpiäkin; niin he sanovat, mutta toisin he ajattelevat. Halajammeko me ensi sijassa saada tietää, tokko me täytämme tehtävämme paremmin jossain muualla, tokko meille suodaan suurempi viisaus, tokko me, niinkuin Mr. Reffold parka, saamme iloita siitä, ett'emme menettele kuin kylänkoirat, vaan paremmin sankarin tavalla? Näitä kysymyksiä nousee, mutta ihminen saattaa ne sysätä syrjäänkin. Tuota toista kysymystä ei voi milloinkaan lykätä syrjään. Jos se koskaan olisi mahdollista, niin ainoastaan silloin, kuin ihmisen sydän on kadottanut paraimman osan itseänsä, inhimillisyytensä. Meidän täytyy rakennella siltaa elämän ja kuoleman välille, kunkin kohdastansa. Nähdessämme, ett'ei se ole tarpeeksi luja, puramme sen pois ja rakennamme toisen. Meidän pitää katsoa, miten muut siltaansa rakentavat. Me mukailemme, me arvostelemme, me tuomitsemme. Mutta aikaa voittain opimme olemaan sekaantumatta muitten toimiin. Me saamme tietää, että yksi silta saattaa olla yhtä hyvä kuin toinenkin, ja että niitten suurin arvo on siinä, että niitä on rakenneltu. Vähät siitä, mitä me rakennamme, mutta rakentaa meidän pitää, teidän ja minun ja jok'ainoan.
— Minä olen jo aikaa sitten lakannut rakentamasta minun siltaani, — sanoi Juro Herra.
— Se tapahtuu melkein tietämättä, — sanoi Bernardine. — Kenties olette työssä sittenkin tahi kenties pidätte lepohetkeä.
Toinen kohautti olkapäitään, ja matkatoverit olivat jälleen ääneti.
Oli pari kilometriä enää Petershofiin, kun Juro Herra katkaisi vaitiolon. Hänen äänessään oli jotain ihmeellisen lempeätä.
— Kuulkaapas, ystävä hyvä, — sanoi hän, - nyt ollaan lähellä kotia, ja minulla olisi jotain kysyttävänä teiltä. Minun on helpompi kysyä täällä vapaassa ulko-ilmassa, jossa avaruus näkyy antavan kuihtuneitten keuhkojen ja mielen hengittää vapaasti.
— No niin, — sanoi Bernardine, kummeksien, mitä hänellä olisi sanomista.
— Minua hiukan pelottaa, että suututan teidät, — jatkoi Juro Herra, — mutta minä luotan teihin kumminkin. Se on ainoastaan tämä. Te sanoitte, että rahanne alkavat olla lopussa, ja että teidän täytyy palata kotia. Tuo nyt on varsin ikävä, koska te olette paranemaan päin. Minulla on enemmän kuin tarvitsen. Min'en tarjoa teille rahoja lahjaksi, mutta minä ajattelen, että jos tahtoisitte viipyä täällä kauemmin, teidän ei olisi mahdotonta ottaa minulta laina. Te saatte maksaa sen takaisin ennemmin tai myöhemmin, miten teille sopii, ja minä olisin hyvin kiitollinen ja…
Hän pysähtyi äkkiä.