Lopulta ei hän enää välittänyt, miten hän kirjeitään jakeli, sillä jok'ikisellä kuorella näkyi olevan sama nimi: Maria Truog. Ja vaikka hän koetti tavailla osoitteita miten päin tahansa, — ei siitä sittenkään muuta tullut. Vihdoin hän ei enää koettanutkaan, mutta jätti kirjeiden oikean perille-tulon ihan sattuman varaan.
Näin hän saapui siihen osaan Kurhausia, missä Maria valtikkaa piti. Hän kuuli Marian laulelevan kalustohuoneessa. Äkkiä kuului kiivas kellonsoitto. Maria riensi portaita alas ja palatessaan kohtasi Wärlin odottelemassa häntä käytävässä.
— Mutta onpas sinua koko pässinpää! — huudahti tyttö, heittäen kirjeen hänelle. — Pistit väärän kirjeen numeroon 82.
Samassa soitettiin taas, ja Maria kiiruhti pois. Hän palasi jälleen kirje kädessä ja tapasi Wärlin istumassa kalustohuoneessa.
— Väärä kirje numeroon 54, — sanoi hän -ja madame on hirveästi suutuksissaan siitä. Kylläpä sinusta on tänään koko vastus, Wärli! Etkö sinä osaa lukea? Annas nuo loput kirjeet tänne. Minä järjestän ne.
Wärli otti pienen, pyöreän hatun päästään ja pyyhki hikeä otsaltaan.
— En minä tänään osaa lukea, Maria, — sanoi hän, — minua viepoittaa niin merkillisesti. Katson minä mitä osoitetta hyvänsä, niin Maria Truog siitä vaan tulee. Olisin antanutkin kaikki kirjeet sinulle, mutta tiedänhän minä, ett'ei ne kaikki saata olla sinulle tulevia, vaikka sulla onkin niin monta ihailijaa. Eihän ne kaikki toki saata kirjoittaa yhtä haavaa ja pistää samaan postiin.
— Hassuja ne olisivatkin, jos niin tekisivät, - virkkoi Maria, pyyhkien muutamia vesikarafineja huolellisemmin tavallista, huolellisemmin kuin oli tarpeellistakaan.
— Mutta minä olen ainoa, joka sinusta tykkään, Mariechen, — puhui pikku postiljoni. — Ja aina minä sinusta olen tykännytkin, niinkauan kuin suinkin muistan. Eihän minulla ole niinkuin sitä ulkonäkyä, Mariechen: kirja ei ole kaunis kansilleen, mutta kirja itse ei ole huonoimpia.
Maria pyyhki pyyhkimistään vesikarafineja. Sitten nosti hän niitä ylös ja katseli päivää vasten, ihaillen niitten tavatonta kirkkautta.