— Minun ei pitäisi puhua itsestäni, — jatkoi Wärli. — Jos et sinä minua rakasta, niin siinä sitten olkoonkin sen jutun loppu. Mutta jos sinä rakastat minua, Mariechen, ja huolit minusta mieheksesi, niin et sinä onnettomaksi tule. Kas nyt se on sanottu.
Maria laski karafinin pöydälle ja kääntyi Wärliin.
— Kylläpäs meni aikaa, ennenkuin tuo tuli sanotuksi, — virkkoi hän nureillaan. — Miksi et sanonut sitä jo kolme kuukautta sitten? Nyt on myöhäistä.
— Voi, Mariechen, voi! — sanoi pikku postiljoni, tarttuen tytön käteen ja suudellen sitä. — Sinä rakastat siis toista. Olet jo kihloissa, niinkö? Vai on se myöhäistä nyt? Vai rakastat sinä toista?
— En minä ole milloinkaan sanonut rakastavani toista, — vastasi Maria. — Minä sanoin vaan, että nyt on myöhäistä. Kellohan on jo lähes viisi, ja lamput eivät vielä ole reilassa. Täss'ei ole siekailemista. Hyväinen aika, ja kannussa ei ole öljyä yhtään, ei tippaakaan!
— Hitto vieköön öljyt kannuineen päivineen! — huudahti Wärli, siepaten kannun hänen kädestään. — Mitä ne minuun kuuluvat, öljyt ja muut hynttyyt? Minulla on tekemistä vain sen rakkauden kanssa sinun sydämessäsi. Voi Mariechen! Älä pane minua odottamaan tällä tapaa! Sano nyt suoraan, rakastatko sinä minua, ja laita niin, että minusta tulee iloisin mies koko Sweitsinmaassa!
— Pitääkö minun sanoa sinulle suora totuus, — puhui Maria mitä haikeimmalla äänellä, — totuus eikä mitään muuta? No niin, Wärli, jos sinun pitää tietämän… kuinka minun on katkera pahoittaa sinun mieltäsi… — Wärlin sydän jähmettyi, ja kyyneleitä kiertyi miehen silmiin. — Mutta koska sen nyt kerran pitää olla totta eikä mitään muuta, - jatkoi kiusanhenki… — niin, Fritz… minä rakastan sinua.
Pari minuttia myöhemmin Juro Herra, jonka ei ollut onnistunut saada soittoansa kuulumaan, astui Marian kalustohuoneesen hakemaan lamppuansa. Siellä huomasi hän Wärlin syleilevän morsiantansa.
— Taisin häiritä — sanoi hän äreästi ja meni samassa pois. Mutta kohta sen jälkeen hän tuli takaisin:
— Emäntä tulee portaita ylös — sanoi hän ja läksi tiehensä.