XIX Luku.
Laivat haastelevat ja kulkevat toistensa ohitse.
Moni muukalaisen siirtokunnan vieraista oli siirtynyt alas tasangoille. Kurhaus itse oli tosin vielä täynnä asukkaita, mutta joka viikko väheni siinäkin sairaitten luku. Yksi ja toinen pöytä näytti harvenneen, muutama oli aivan tyhjäkin, sittenkuin jäljelle jääneet, seuran hälvettyä, olivat siirtyneet muihin pöytiin. Niinpä löysi monikin yksinäinen tiensä Englantilaisten pöytään, Juron Herran suureksi harmiksi, tämä kun oli oikea John Bull muukalaisten halveksimisessa. Englantilaisten pöytä, sanoi hän, on kuin Englanti itsekin: satama muitten kansain jättöväelle.
Kylpykauden loppua tiesi moni muukin seikka. Ruoka oli huononnut sekä laadun että määrän puolesta. Sairaat, toiset parantuneina, toiset huononneina, olivat käyneet kärsimättömiksi. Matkasuunnitelmia tehtiin siellä, missä ennen oli yksinomaa puhuttu ruumiinlämmöstä ja yskästä ja yleisistä taudin-oireista! Hoitajat olivat kiihkeässä tilassa hekin. Jotkut halusivat hyvinkin hartaasti päästä muuanne; toiset, jotka kenties olivat solmineet liittoja — seikka, mikä ei ollut kovin tavaton Petershofissa — koettivat pidätellä aikaa molemmin käsin, ja olivat iloisia, kun ilma, joka vielä ei ollut kokonaan muuttunut, ei antanut täyttä syytä kovin pikaiseen lähtöön.
Sievä Fräulein Möller oli lähtenyt, jätettyään espanjalaisen ihailijansa aivan lohduttomaksi, ainakin toistaiseksi. Franskalainen markisitar oli palannut parisilaisiin piireihinsä, hän, niin kuuluisa kotoisista avuistaan, joista hän oli lähtenyt niin pitkälle lomalle. Pieni franskalainen tanssijatar puudeleineen oli lähtenyt Monte Carloon. Herra Liczinski oli lähtenyt äitinsä kanssa Tyroliin, jossa madame epäilemättä oli saapa sopivia tilaisuuksia riitoihin, tahi, ellei sellaista sattuisi, oli viipymättä tekaiseva itse riitoja oman mielensä ylennykseksi ja poikansa terveyden turmioksi. Oli siellä sellaisiakin, jotka olivat jättäneet lääkärilleen maksamatta; ne olivat tietysti sellaisia, jotka olivat osakseen saaneet mitä huolellisinta hoitoa, ja jotka olivat kovina päivinä lausuneet julki kiitollisuutensa, arvellen kaiketi nyt, että kiitollisuus varsin hyvin täyttää rahan sijan, — mielipide, johon lääkärit itse eivät kokonaan yhtyneet.
Ruotsalainen professori oli lähtenyt shakkinappuloineen ja shakkilautoineen. Puolalainen guvernantti, jonka tapa oli siepata ahnaasti vähäisiä pelivoittojansa ja hyväillä centimejänsä yhtä hellästi ja kiihkeästi kuin suuremmat pelaajat käsittelevät tuhansia frankkejansa, — hänkin oli jättänyt Petershofin. Ja niinpä useimmat Bernardinen tuttavista olivat hajonneet eri haaroille, kuusi kuukautta kestäneen yhdessäolon ja seurustelun jälkeen, sanoen jäähyväiset yhtä välinpitämättömästi kuin olisi ollut sanottava hyvää huomenta tai hyvää iltaa.
Tämä kylmyys loukkasi Bernardinea monta kertaa, ja hän puheli siitä Robert Allitsenille lähtönsä aattona, heidän istuessaan ravintolan puolella kahvia juomassa.
— Tuollainen välinpitämättömyys hämmästyttää sekä surettaa — sanoi hän.
— Min'en saata sitä käsittää.
— Sillä te olette yksinkertainen, — vastasi Juro Herra, kaataen lisää kahvia itselleen ja sitten, mietittyänsä, naapurilleenkin. — Te väititte tuntevanne jossain määrin ihmissydäntä, mutta ette vieläkään näy käsittävän sitä tosiseikkaa, että useimmat meistä varsin vähän välittävät muista: he eivät saata uhrata meille emmekä mekään heille muuta kuin pikkuruisen osan aikaa ja huomiota. Me luulemme kenties, että meillä päinvastoin on hyvinkin tärkeä asema heidän elämässään, kunnes eräänä päivänä, jolloin olemme ihan varmat arvostamme, meidän ystävämme tietämättänsä antavat meidän erehtymättä huomata, ett'emme me olekaan heille yhtään mitään: tullaan toimeen ilman meitä, meidät sopii panna syrjään, meidät saattaa unohtaa, kun emme ole läsnä. Mutta jos olemme ymmärtäväisiä, niin palajamme omaan itseemme, tuntematta loukkausta, ja pidämme asianmukaisena ja järkevänä, ett'ei ihmisillä ole aikaa kääntyä muuhun kuin omiin asioihinsa. Yksinäiset ihmiset saavat oppia tuon läksyn ennemmin tai myöhemmin, ja mitä pikemmin sen oppii, sitä parempi on.
— Entäs te, — kysäisi Bernardine, — oletteko te sen oppinut?