— Jo aikoja sitten, — vastasi hän varmasti.
— Te käsitätte elämää niin synkästi, — sanoi Bernardine.
— Elämä ei ole ollut minulle kovin valoisa sekään, — vastasi Juro Herra. — Mutta tunnustanpa, ett'en ole yrttitarhaani hoidellut. Ja nyt se on liian myöhäistä; rikkaruohoa on kasvanut joka paikkaan. Äsken vielä ajattelin pari kertaa ruveta kitkemään rikkaruohoja pois, mutta nyt en enää tunne tarmoa tarpeeksi. Kenties ei siitä enää mitään hyötyä olisikaan.
— Olisi luullakseni sentään, — sanoi Bernardine lempeästi. — Mutta enhän minäkään ole parempi teitä: en ole hoitanut yrttitarhaani minäkään.
— Ei se teidän niin vaikeaksi kävisi kuin minun, — virkkoi Juro Herra, surullisesti myhähtäen.
He astuivat ruokasalista ja läksivät kävelemään.
— Ja huomenna te aiotte lähteä, — sanoi Juro Herra.
— Minä olen kaipaava teitä, — virkkoi Bernardine.
— Kysymys on vaan, miten kauan, — huomautti Juro Herra. — Kaipaan luultavasti minäkin teitä ensi alussa. Mutta me mukaudumme helposti uusiin oloihin, ja hyvä niin. Jokunen päivä, jokunen viikko enintäänkin, niin jo päästään tottumuksen tilaan, hurskasten ihmisten kielellä: resignationiin.
— Teidän mielestänne siis jokapäiväinen yhdessä-olo, jokapäiväinen keskustelu ja ajatusten vaihto merkitsee sangen vähän tai ei mitään? — kysyi Bernardine.